Olivier's Donkeys ranchin blogi

Poni muutti uuteen kotiin ja keskittyminen aaseihin

Tiistai 19.7.2022 klo 18:58 - Jaana C.

Ponin uusi koti ja meidän uudet kuviot

Ostaessani ponin takaisin 1,5v. sitten, ajattelin tosiaan että se jää meille loppuelämäkseen. Mutta tämän 1,5 vuoden kuluessa on noussut uudelleen esille ne syyt miksi sen alunperinkin myin. Sehän ei ole mikään täydellinen lastenponi, sen tarhaan ilman aikuista en uskaltanut lapsia laskea ja se oli etenkin vieraille lapsille arvaamaton. Se siis saattoi jopa päälle tulla tarhassa, ainakin kiukkuisesti purra. Omat lapset se sulatti kyllä, mutta herkästi se etenkin niille vieraammille pukitteli ja uhitteli. Toisaalta on näyttänyt että ei meidän perheen poikia poni enää kauheasti kiinnostanut, etenkään se ratsastus. Koulussa oli muutamaan kertaan vähän kiusattu poneilla harrastamisesta ja varmasti se oli osittainen syy motivaation puutteeseen pojilla. Ja itseäni ajaminen (pelkästään) ei ole koskaan oikein kiinnostanut, joten aikalailla turhan panttinahan se seisoi. Kuitenkin selkeästi hyvin aktiivinen poni ja aina innoissaan tulossa, kun sen kanssa jotain teki. Eli jotenkin oli tunne, että se kaipasi säännöllistä tekemistä, varsinkin kun sen maha vaan kasvoi ja ei siellä varsaakaan ruuna kasvatellut.. Lisäksi kun Aatoksen eli meidän aasiorin ja ponin leikit alkoi olla aina vaan rajummat ja välillä poni oli jo aivan hikinen aasin jahtaamisesta ja molemmat pienillä ruhjeilla, niin päätöksiä oli pakko alkaa tekemään. Vaihtoehtoina oli Aatoksen ruunaaminen, kokonaan aaseista luopuminen tai ponin myyminen/lopettaminen. Olin ajatellut, että viimeisen huonon myyntikokemuksen myötä olisi voinut olla parempi lopettaakin poni, kuin ottaa se riski että se joutuu huonoon kotiin tai kiertolaiseksi.

Lopulta tuli kuin tilauksesta ilmi, että Orimattilan kotieläinpuistoon etsittiin aaseja ja otin sinne yhteyttä kiinnostaisiko meidän aasit.. Samalla järjestelin ponille laidunpaikkaa, jotta se ei jää yksin kotiin. Kun molemmat paikat järjestyi, niin sain vielä aikaa miettiä asioita. Kävin ponia laitumella katsomassa ja se oli aina hyvin haluton ja stressaantunut lähtemään muun hevoslauman luota. Se ei todellakaan tullut luokse kutsusta, kuten kotona. Eikä ollut lainkaan halukas lähtemään töihin, niinkuin kotona. Edes vielä kuukaudenkaan jälkeen. Jonkun päivän, viikonkin olisin ymmärtänyt. Mielestäni sen käytös kuitenkin hyvin kertoi, että se todellakin oli kaivannut hevosseuraa ja pelkkien aasien seura ei ollut sille riittävä. Joten vaihtoehdoiksi muodostui hankkia sille hevosseuraa kotiin, myydä se tai lopettaa ja /tai aaseista luopuminen. Aaseista luopuminen ei tullut lopulta kyseeseen, se oli selvä. Koska koko muu perhe oli sitä vastaan. Jopa aina kaikessa vastarannan kiiskenä oleva mieheni, etenkin kun hevosista puhuttiin, ei halunnut että luovun etenkään Aatoksesta. Ja pojat oli kovin kiintyneitä aaseihin, toki poniinkin mutta enemmän aaseihin. Itse taas olen jo pitkään ajatellut, että aasit on paljon turvallisempia lapsille ja aikuisillekin kun ne ovat luonnostaan rauhallisempia ja niiltä puuttuu hevosten pakoreaktio. Kuitenkin niillä voi harrastaa kaikkea samaa kuin hevosillakin, lukuunottamatta ehkä raveja..

Eli oli lopulta selvää että ponista luovutaan. Sillä ei ole kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä terveydellistä ongelmaa, vain lievä diasteema hampaissa. Ja kuitenkin se toimii aikuisilla ihan täysin ongelmitta, vaikka ei lapsilla niinkään. Mietin, että syitä lopettaa se ei ollut jos se vain löytäisi hyvän kodin. En myöskään kuvitellut, että olisin ainoa hyvä koti sille. Mutta huonompiakin koteja on, sen huomasin viimeksi ja halusin nyt todellakin välttää sen joutumisen huonoon kotiin ja kiertoon. Hintaa nostin viime myymisestä sen verran, että ihan pelkän seuraponin hinnalla se ei lähtenyt, joka jo karsii jonkun verran haihattelijoita. En myöskään voinut pyytää siitä useita tonneja, koska olihan se suvuton tuontiponi, jolla on diasteema ja ainakin jonkinlaisia käytösongelmia. Mitään en ostajalle aikonut jättää kertomatta niistä huonoistakaan puolista ja jo myynti-ilmoitukseen laitoin, että ensisijaisesti aikuisharrastajalle. Ajattelin kyllä, että ei se tule uutta kotia minun kriteereillä ja näillä tiedoilla löytämään.. Ja ajatuksena olikin, että pakkomyynnissä se ei ole, että voi tarvittaessa jäädä kotiinkin ja hankin sille ponin/ hevosen seuraksi. Ihmetys oli suuri, kun muutaman kyselijän jälkeen tulikin hyvin varteenotettava aikuiskoti vastaan. Muutaman islanninhevosen kaveriksi, kotipihaan, aikuisen ajoponiksi tai sellaiseksi opettavaksi (ponilla oli ollut kärryt perässä, mutta ei varsinaisesti opetettu). Ihmiselle, joka ei pelästynyt sen omalaatuisia juttuja tai diasteemaa. Ja kun sitä käytiin katsomassa varta vasten, ilman koppia perässä. Eli ei pakkokauppoja, niinkuin viimeksi. Ihminen joka kävi sen hakemassa silloin 1,5v. sitten, tuli suoraan trailerin kanssa ja vaikka mulle jäi vähän huono fiilis ostajasta niin en kehdannut perua siinä enää kauppoja kun oli kaukaa tullut hakemaan. Mun intuutio oli oikeassa, eikä olisi silloin kannattanut myydä. Mutta nyt päinvastoin kaikki merkit viittasi siihen, että ostaja on oikeilla asioilla. Ja lisäksi kun poni meni sen luokse laitumella itse omasta tahdostaan korvat hörössä, mitä se ei todellakaan yleensä tuntemattomille tehnyt.. Niin olin varma, että tämä on oikea koti sille. Ja siitä viikko myöhemmin se tultiin hakemaan. Ja en ole katunut, enkä usko, että tulen katumaankaan. Kuulumisia olen saanut jo paljon ja kuvissa näkyy onnellinen poni hyvässä kodissa. <3

Päivä ennen ponin lähtöä meille tuli muutama lammas. Maaliskuussa syntyneitä karitsoita tutulta tilalta, josta meidän edelliset kuusi lammasta oli myös. Näitä on neljä kappaletta ja ne on uuhia, kolme dorper/suomenlammas risteytystä ja yksi puhdas suomenlammas. Ne on nyt reilussa viikossa kesyyntyneet paljon ja tulevat luokse kutsusta ja antavat silittää. Alkuun niihin ei saanut koskea ollenkaan. Tänään se saivat olla meidän pihapiirissä jo vapaasti. Piha on aidattu kyllä, mutta päättyy laidunlankoihin joka ei paljoa lampaita pidättele. Siinä mielessä niiden kesyyntyminen ja luoksetulo oli ensin opittava. Pihalla ne ei ole toki vapaana kuin valvottuna. Lampaat on ollut vielä ihanempia kuin muistinkaan! Mutta tätä ihanaa alkua on varjostanut lampaiden sairastelu, yhdellä niistä oli jo heti tullessaan hieman löysä vatsa. Sitä oli jo tutkittu tilalla, josta se tuli ja mitään vakavaa ei ollut. Kuitenkin parilla muullakin nyt ollut ja sitä on nyt sitten hoidettu. Lisäksi niillä onkin orf. Joka on tietysti myyntitilalta tullut ja siitä ei minulle erikseen kerrottu. Myyjä ei ole sitä kyllä myöskään peitellyt ja erään toisen hänen lampaan myynti-ilmoituksessa on selkeästi ilmoitettu, että lammas on orf+. Minä vain itse kyselin lampaista, enkä ollut aiemmin myynti-ilmoituksia katsellut kovin tarkasti, kun meidän edelliset lampaat oli täältä ja ilman mitään ongelmia. Niin ei nyt sitten tajunnut myyjä sanoa, enkä minä älynnyt kysellä. Eläinlääkäri osasi tämän kertoa minulle jo ennenkuin kävi meillä, kun oli ruokavirastosta asian tarkistanut. Hänen mielestään myyjän olisi pitänyt kertoa ja toki olisikin, mutta en silti usko että ihan tarkoituksella on tietoa pimittänyt. Ehkä hän luuli, että tiedän kun oli lampaita häneltä ennenkin ollut ja ei ehkä sitten niin tarkkaan muistanut että miltä ajalta. Oli miten oli, kyllähän tämä harmittaa. Jos olisin tiennyt, niin en olisi ottanut kyllä. Mutta nyt mekin ollaan siis orf positiivinen tila, haluttiin tai ei. On ne silti niin ihania, että teuraaksi en niitä tämän asian takia laita.

Jatkossa meillä keskitytään siis tosiaan aaseihin, lampaisiin ja koiriin. Meille on tulossa myös isompi ratsuaasi, jolla pääsen itse vihdoin toteuttamaan pitkäaikaisia haaveitani. Kuten ratsastusjousiammuntaa, paimennusta, maastoilua ratsain.. Toki on ensimmäinen iso ratsuaasi, eli saa nähdä miten kaikki oikeasti tapahtuu mutta haaveissa on ja kohta taas askeleen lähempänä toteutua. Olen näitä siis jonkin verran hevosilla harrastanut, mutta siihen sopivin hevonen kuoli muutama vuosi sitten, kuten ensimmäinen australianpaimenkoiranikin ja lampaitakaan ei ole ollut muutamaan vuoteen. Mutta nyt alkaa olla kaikki ainekset kasassa. Aasit Aatos ja Alisa myös palaa kotiin elokuun puolessa välissä. Tästä kuuluu siis lisää myöhemmin! :-)

Ystävällisin terveisin Jaana C.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aasit, aasiori, aasitamma, ranch, pientila, keskittyminen, jousiammuntaratsastus, paimennus, lampaat, paimenkoira, australianpaimenkoira, chihuahua, ratsastus aasilla, pojat, poikien harrastus

Suurten päätösten äärellä

Sunnuntai 13.9.2020 klo 19:36 - Possumama

Suuria vaikeita päätöksiä

Olen tässä koko kesän ja oikeastaan vuosia jo ollut vaikeiden päätösten äärellä. Se on oma hevosharrastus, omat hevoset. Niiden pitämisen vaikeus ja ihanuus. Jotenkin vuosiin ei ole ollut enää samanlaista se hevosharrastus. Joku semmoinen kipinä, joka jaksaa kantaa kaikkien vaikeuksien ja murheiden yli on puuttunut.

On tuntunut, että haluaisi harrastaa lähinnä hyvillä keleillä. Mä vihaan tätä nyt taas alkanutta ikuista marraskuuta. Vettä, vettä, vettä, vettä, aina vaan vettä, joka muuttaa kaikki paikat mutapaskavelliksi.. Pikkuhiljaa se on taas alkanut. Ei auta, vaikka on vaan pikkuponi ja hevonen ja melkeen 2 hehtaaria niillä tilaa, silti se mutavelli alkaa tulla esiin. Pitäis kaivaa takataskusta 20 000€ ja laittaa kaikki hiekalle, pitäisi ostaa satulaa, valjaita, kärryjä, entä jos ne sairastuu? Tarviis kohta aloittaa valmennukset nuoren hevosen kanssa, olisi kiva päästäkin välillä niiden kanssa vaikka mätsäreihin tai muualle maastoon, sitten tarviisi jo oman trailerin jos kuskaamisia alkais olla paljon.. Kotona on huonot maastot. Tallikin pitäisi remontoida. Oon asunut monella tallilla, jossa on valmiit puitteet ja aina mä löydän jostain jotain vikaa, vaikka kaikki on ollut päällisin puolin ihan hyvin. Ehkä oon vaan hankala asiakas. En jaksa enää sitä tallipaikkojen etsimistä ja sitä kulkemista sinne tallille.

Ja koska mulla on lapsi, joka on jo väläytellyt ilmoille ideaa, että haluaisi joskus harrastaa jotain muutakin. Ehkä jalkapalloa tai jotain muuta? Tai jos joskus voitaisiin käydä ihan vaan shoppailemassa. Ei me voida, kun äidin (ja iskänkin, halusi tai ei) kaikki rahat menee aina hevosiin. Pitäisi olla miljonääri. No, ei sekään kun rahaa oli kyllä tulossakin. Metsän kaadosta ja muutama lainakin on ihan justiinsa kohta maksettu. Rahaa olisi enemmän käytettävissä.. Mutta mä tarviisiin kyllä sen satulan kohta Daisylle, sen ratsutus alkaa ja sen traikun ja ja ja ja.. Mitä jos joskus tehtäisiinkin jotain muuta? Mitä muuta? Mitä muuta mä muka tekisin kun mulla on ollut 18 vuotiaasta asti lähes aina omia hevosia. 20 vuotta. Sitäkin kauemmin olen niitä harrastanut, mutta 20 vuotta mulla on ollut omia. Nämä nykyiset on täydellisiä, kaikkea sitä mitä mä pienestä asti olen haaveillut. Oma Peppi Pitkätossun hevonen, se ihana suloinen poni mitä mä pikkutyttönä aina halusin. Miksi mä en ole silti onnellinen? Miksi mä en innosta hinkuen juokse tallille joka aamu niitä ruokkimaan? Rapsuttelemaan? Kouluttamaan?

Mä rakastan niitä, mä rakastan niitä niiiiiin paljon. Musta on ihana viettää niiden kanssa aikaa. Mutta vaan jos on hyvä keli. Nyt sataa vettä, on huono keli. Ei jaksa, ei viitti. Odotellaan jos olisi paremmat kelit. Mä odotin, että ne pääsee laitumelle, pääsen uittamaan niitä ja me varmaan ollaan koko kesä järvessä ja muututaan rusinaksi. Ihan sama sataako vettä kaatamalla, siellä me ollaan. Ihanat maisemat, ihanat maastot. Sitten me tehdään kaikkea. Nyt huomaan, että kesä on ohi ja olihan mulla ihanaa, mä olin riemuissani, onnellinen niiden kanssa. Ne kerrat olin oikeasti kun oltiin ja mentiin. Silti ei käyty niin usein kuin ajattelin. Hyvin ne viihtyy laitsallakin, ei ne tarvii liikuntaa. Käyn joka päivä kattoo että kaikki on hyvin, hoitamassa. Voisi tehdä niin paljon enemmänkin. Mutta ei vaan huvita. Aina. No, kun ne tulee kotiin niin sitten tehdään taas enemmän.. Mua stressaa jo ajella sinne joka päivä 60km edestakaisin. Onkohan ne varmasti kunnossa? Iskeekö kaviokuume? Mitä jos ne on karannut? Ne on niin ihania silti. En mä voi niistä luopua ikinä. Mun toteutunut lapsuuden unelma.

Silti mä mietin miten paljon helpompaa olisi ilman niitä. Vähemmän rahan menoa, vähemmän huolia. Ei tarttis etsiä joka vuosi hyvää heinää kissojen ja koirien kanssa. Ei tarvitsisi ajella ties minne niiden takia. Ei tarvitsisi ratsastaa tai kouluttaa tai ajaa kärryistä, jos ei huvita. Voihan sitä vuokrata muidenkin hevosia, silloin kun huvittaa. Tai käydä tunneilla. Mutta laiskistunko mä vaan enemmän? Mitä mä teen kaikella sillä ajalla mikä jää jos niitä ei ole? Mitä mä muka teen jos en hoida omia hevosia?

En mä tiedä. En tiedä vieläkään, mutta kun lisäksi mun lähimmäiseni sairastui haimasyöpään ja haluan olla tukena, niin paljon kuin mahdollista, niin jotenkin se päätös luopumisesta tuli. Ja kun sain sovittua, että Daisy pääsee samaan kotiin, missä sen täysveli Hulk on, niin mä näin ne ihanat pilkulliset siellä jo sieluni silmin vierekkäin. Rapsuttelemassa toisiaan, ihmiset jotka jaksaa ja haluaa tehdä niiden kanssa, silloinkin kun on huono ilma. Silloinkin jaksaa, kun ne sairastaa, jaksaa ja haluaa niin paljon enemmän kuin mä. Ja kun kokeilin kepillä jäätä ja vastasin ponin etsijän ostoilmoitukseen ja sainkin nopean tarjouksen. En jäänyt enää miettimään. Tänään tiimi D&D sitten lähti kohti uutta kotia ja uusia seikkailuja. Ja mä jäin miettimään yksin tyhjänä ja toisaalta helpottuneena, että mitä mä teen. En mä tiedä, vieläkään, mutta ehkä se selviää aikanaan.

Entinen pilkkukuumeilija nykyinen possumama

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hevosista luopuminen, hevosharrastuksen vaikeus, elämä on luopumista, vaikeaa, rankkaa, elämänmuutoksia, minipossu, chihuahua, keskittyminen, rönsyily, hullua vai ei, päättäminen, harrastukset, sairaus, lähimmäisen rakkaus, auttaminen