Olivier's Donkeys ranchin blogi

Poni muutti uuteen kotiin ja keskittyminen aaseihin

Tiistai 19.7.2022 klo 18:58 - Jaana C.

Ponin uusi koti ja meidän uudet kuviot

Ostaessani ponin takaisin 1,5v. sitten, ajattelin tosiaan että se jää meille loppuelämäkseen. Mutta tämän 1,5 vuoden kuluessa on noussut uudelleen esille ne syyt miksi sen alunperinkin myin. Sehän ei ole mikään täydellinen lastenponi, sen tarhaan ilman aikuista en uskaltanut lapsia laskea ja se oli etenkin vieraille lapsille arvaamaton. Se siis saattoi jopa päälle tulla tarhassa, ainakin kiukkuisesti purra. Omat lapset se sulatti kyllä, mutta herkästi se etenkin niille vieraammille pukitteli ja uhitteli. Toisaalta on näyttänyt että ei meidän perheen poikia poni enää kauheasti kiinnostanut, etenkään se ratsastus. Koulussa oli muutamaan kertaan vähän kiusattu poneilla harrastamisesta ja varmasti se oli osittainen syy motivaation puutteeseen pojilla. Ja itseäni ajaminen (pelkästään) ei ole koskaan oikein kiinnostanut, joten aikalailla turhan panttinahan se seisoi. Kuitenkin selkeästi hyvin aktiivinen poni ja aina innoissaan tulossa, kun sen kanssa jotain teki. Eli jotenkin oli tunne, että se kaipasi säännöllistä tekemistä, varsinkin kun sen maha vaan kasvoi ja ei siellä varsaakaan ruuna kasvatellut.. Lisäksi kun Aatoksen eli meidän aasiorin ja ponin leikit alkoi olla aina vaan rajummat ja välillä poni oli jo aivan hikinen aasin jahtaamisesta ja molemmat pienillä ruhjeilla, niin päätöksiä oli pakko alkaa tekemään. Vaihtoehtoina oli Aatoksen ruunaaminen, kokonaan aaseista luopuminen tai ponin myyminen/lopettaminen. Olin ajatellut, että viimeisen huonon myyntikokemuksen myötä olisi voinut olla parempi lopettaakin poni, kuin ottaa se riski että se joutuu huonoon kotiin tai kiertolaiseksi.

Lopulta tuli kuin tilauksesta ilmi, että Orimattilan kotieläinpuistoon etsittiin aaseja ja otin sinne yhteyttä kiinnostaisiko meidän aasit.. Samalla järjestelin ponille laidunpaikkaa, jotta se ei jää yksin kotiin. Kun molemmat paikat järjestyi, niin sain vielä aikaa miettiä asioita. Kävin ponia laitumella katsomassa ja se oli aina hyvin haluton ja stressaantunut lähtemään muun hevoslauman luota. Se ei todellakaan tullut luokse kutsusta, kuten kotona. Eikä ollut lainkaan halukas lähtemään töihin, niinkuin kotona. Edes vielä kuukaudenkaan jälkeen. Jonkun päivän, viikonkin olisin ymmärtänyt. Mielestäni sen käytös kuitenkin hyvin kertoi, että se todellakin oli kaivannut hevosseuraa ja pelkkien aasien seura ei ollut sille riittävä. Joten vaihtoehdoiksi muodostui hankkia sille hevosseuraa kotiin, myydä se tai lopettaa ja /tai aaseista luopuminen. Aaseista luopuminen ei tullut lopulta kyseeseen, se oli selvä. Koska koko muu perhe oli sitä vastaan. Jopa aina kaikessa vastarannan kiiskenä oleva mieheni, etenkin kun hevosista puhuttiin, ei halunnut että luovun etenkään Aatoksesta. Ja pojat oli kovin kiintyneitä aaseihin, toki poniinkin mutta enemmän aaseihin. Itse taas olen jo pitkään ajatellut, että aasit on paljon turvallisempia lapsille ja aikuisillekin kun ne ovat luonnostaan rauhallisempia ja niiltä puuttuu hevosten pakoreaktio. Kuitenkin niillä voi harrastaa kaikkea samaa kuin hevosillakin, lukuunottamatta ehkä raveja..

Eli oli lopulta selvää että ponista luovutaan. Sillä ei ole kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä terveydellistä ongelmaa, vain lievä diasteema hampaissa. Ja kuitenkin se toimii aikuisilla ihan täysin ongelmitta, vaikka ei lapsilla niinkään. Mietin, että syitä lopettaa se ei ollut jos se vain löytäisi hyvän kodin. En myöskään kuvitellut, että olisin ainoa hyvä koti sille. Mutta huonompiakin koteja on, sen huomasin viimeksi ja halusin nyt todellakin välttää sen joutumisen huonoon kotiin ja kiertoon. Hintaa nostin viime myymisestä sen verran, että ihan pelkän seuraponin hinnalla se ei lähtenyt, joka jo karsii jonkun verran haihattelijoita. En myöskään voinut pyytää siitä useita tonneja, koska olihan se suvuton tuontiponi, jolla on diasteema ja ainakin jonkinlaisia käytösongelmia. Mitään en ostajalle aikonut jättää kertomatta niistä huonoistakaan puolista ja jo myynti-ilmoitukseen laitoin, että ensisijaisesti aikuisharrastajalle. Ajattelin kyllä, että ei se tule uutta kotia minun kriteereillä ja näillä tiedoilla löytämään.. Ja ajatuksena olikin, että pakkomyynnissä se ei ole, että voi tarvittaessa jäädä kotiinkin ja hankin sille ponin/ hevosen seuraksi. Ihmetys oli suuri, kun muutaman kyselijän jälkeen tulikin hyvin varteenotettava aikuiskoti vastaan. Muutaman islanninhevosen kaveriksi, kotipihaan, aikuisen ajoponiksi tai sellaiseksi opettavaksi (ponilla oli ollut kärryt perässä, mutta ei varsinaisesti opetettu). Ihmiselle, joka ei pelästynyt sen omalaatuisia juttuja tai diasteemaa. Ja kun sitä käytiin katsomassa varta vasten, ilman koppia perässä. Eli ei pakkokauppoja, niinkuin viimeksi. Ihminen joka kävi sen hakemassa silloin 1,5v. sitten, tuli suoraan trailerin kanssa ja vaikka mulle jäi vähän huono fiilis ostajasta niin en kehdannut perua siinä enää kauppoja kun oli kaukaa tullut hakemaan. Mun intuutio oli oikeassa, eikä olisi silloin kannattanut myydä. Mutta nyt päinvastoin kaikki merkit viittasi siihen, että ostaja on oikeilla asioilla. Ja lisäksi kun poni meni sen luokse laitumella itse omasta tahdostaan korvat hörössä, mitä se ei todellakaan yleensä tuntemattomille tehnyt.. Niin olin varma, että tämä on oikea koti sille. Ja siitä viikko myöhemmin se tultiin hakemaan. Ja en ole katunut, enkä usko, että tulen katumaankaan. Kuulumisia olen saanut jo paljon ja kuvissa näkyy onnellinen poni hyvässä kodissa. <3

Päivä ennen ponin lähtöä meille tuli muutama lammas. Maaliskuussa syntyneitä karitsoita tutulta tilalta, josta meidän edelliset kuusi lammasta oli myös. Näitä on neljä kappaletta ja ne on uuhia, kolme dorper/suomenlammas risteytystä ja yksi puhdas suomenlammas. Ne on nyt reilussa viikossa kesyyntyneet paljon ja tulevat luokse kutsusta ja antavat silittää. Alkuun niihin ei saanut koskea ollenkaan. Tänään se saivat olla meidän pihapiirissä jo vapaasti. Piha on aidattu kyllä, mutta päättyy laidunlankoihin joka ei paljoa lampaita pidättele. Siinä mielessä niiden kesyyntyminen ja luoksetulo oli ensin opittava. Pihalla ne ei ole toki vapaana kuin valvottuna. Lampaat on ollut vielä ihanempia kuin muistinkaan! Mutta tätä ihanaa alkua on varjostanut lampaiden sairastelu, yhdellä niistä oli jo heti tullessaan hieman löysä vatsa. Sitä oli jo tutkittu tilalla, josta se tuli ja mitään vakavaa ei ollut. Kuitenkin parilla muullakin nyt ollut ja sitä on nyt sitten hoidettu. Lisäksi niillä onkin orf. Joka on tietysti myyntitilalta tullut ja siitä ei minulle erikseen kerrottu. Myyjä ei ole sitä kyllä myöskään peitellyt ja erään toisen hänen lampaan myynti-ilmoituksessa on selkeästi ilmoitettu, että lammas on orf+. Minä vain itse kyselin lampaista, enkä ollut aiemmin myynti-ilmoituksia katsellut kovin tarkasti, kun meidän edelliset lampaat oli täältä ja ilman mitään ongelmia. Niin ei nyt sitten tajunnut myyjä sanoa, enkä minä älynnyt kysellä. Eläinlääkäri osasi tämän kertoa minulle jo ennenkuin kävi meillä, kun oli ruokavirastosta asian tarkistanut. Hänen mielestään myyjän olisi pitänyt kertoa ja toki olisikin, mutta en silti usko että ihan tarkoituksella on tietoa pimittänyt. Ehkä hän luuli, että tiedän kun oli lampaita häneltä ennenkin ollut ja ei ehkä sitten niin tarkkaan muistanut että miltä ajalta. Oli miten oli, kyllähän tämä harmittaa. Jos olisin tiennyt, niin en olisi ottanut kyllä. Mutta nyt mekin ollaan siis orf positiivinen tila, haluttiin tai ei. On ne silti niin ihania, että teuraaksi en niitä tämän asian takia laita.

Jatkossa meillä keskitytään siis tosiaan aaseihin, lampaisiin ja koiriin. Meille on tulossa myös isompi ratsuaasi, jolla pääsen itse vihdoin toteuttamaan pitkäaikaisia haaveitani. Kuten ratsastusjousiammuntaa, paimennusta, maastoilua ratsain.. Toki on ensimmäinen iso ratsuaasi, eli saa nähdä miten kaikki oikeasti tapahtuu mutta haaveissa on ja kohta taas askeleen lähempänä toteutua. Olen näitä siis jonkin verran hevosilla harrastanut, mutta siihen sopivin hevonen kuoli muutama vuosi sitten, kuten ensimmäinen australianpaimenkoiranikin ja lampaitakaan ei ole ollut muutamaan vuoteen. Mutta nyt alkaa olla kaikki ainekset kasassa. Aasit Aatos ja Alisa myös palaa kotiin elokuun puolessa välissä. Tästä kuuluu siis lisää myöhemmin! :-)

Ystävällisin terveisin Jaana C.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aasit, aasiori, aasitamma, ranch, pientila, keskittyminen, jousiammuntaratsastus, paimennus, lampaat, paimenkoira, australianpaimenkoira, chihuahua, ratsastus aasilla, pojat, poikien harrastus

Nimi taas muuttuu ja muita kuulumisia

Maanantai 20.6.2022 klo 19:22 - Jaana C. ent. possumama

Nimi muuttui ja muita kuulumisia, ikäviäkin

Meidän ihana minipossu Manteli päädyttiin lopettamaan vajaa pari viikkoa sitten. Olin asiaa miettinyt jo puolisen vuotta, mutta tietenkin se oli vaikea päätös ja meni aikaa, että pystyin sen päätöksen tekemään. Syitä oli monia. Ensimmäisenä se, että sen kanssa oli vaikea elää kun se oli muuttunut ajan saatossa hyvin kärttyiseksi. Se oli hyvin hanakka puremaan, etenkin sisätiloissa ja paljonhan sen kanssa vietettiin aikaa sisätiloissa, koska sisämininä eleli. Etenkin talvisin sitä ei juuri muuten ulos saanutkaan kuin hädilleen. Tietenkin someen oli tullut lähinnä niitä hauskoja hetkiä laitettua, joten seuraajille tämä voi tulla vähän yllätyksenä millainen minisika todellisuudessa on. Lisäksi sillä oli todettu nivelrikkoa ja se ontui aika ajoin, hampaatkin olisi alkanut vaatia hoitoa. Sen ylipaino ei helpottanut tätä tietenkään, mutta se oli muutenkin eläinlääkäriltä saadun ohjeen mukaan dieetillä, eikä siitäkään huolimatta laihtunut haluttuun painoon useissa kuukausissakaan. Sen vähäinen liikkuminen oli iso ongelma ja kaikki tämä oli vain ikävä kierre. Sen kärttyisyyttä selkeästi oli lisännyt se, kun sen kiimat estettiin koirilta tunnetulla hormonikapselilla. Otin tämän viimeisenä keinona käyttöön, että annettiin kapselin vaikutuksen haihtua. Mutta kiimat kun alkoivat, alkoi vain erilaiset ongelmat, sisälle pissiminen ja jatkuva kiimahäiriö. Mantelilla oli jo aikoinaan ylipitkät hyvin hankalat kiimat ja todettiin, ettei asia ole muuttunut. Muuten kyllä kärttyisyys olisi vähentynyt. Kiimojen kanssa sen kanssa ei voinut elää, ja kiimojen estämisen takia tulleen aggressiivisuuden kanssa ei voinut elää.. Sen pureminen on erittäin kipeää ja pienille lapsille ja eläimille vaarallinenkin, possuthan purevat hyvin kovaa. Etenkään sijaisvanhemman roolissa ei tälle ollut vaihtoehtoa. Itsehän sen kanssa parhaiten pärjäsin ja pystyin sen oikkujen kanssa hyvin elämään, koko muu perhe oli jo hyvin kypsynyt siihen. Itse suren sen kuolemaa paljon, mutta muu perhe on lähinnä helpottunut. Kaikesta huolimatta ihmiset menee eläinten edelle, vaikka erittäin eläinrakas olenkin. Näitä luopumisia on vaan viime vuosina ollut ihan liikaa.. Toinen vaihtoehto olisi toki ollut laittaa se ulkopossuksi joko omaan pihaan tai antaa muualle. Mutta mahdollisten terveysongelmien takia, en tätäkään edes harkinnut. Ja toisaalta olihan se ollut sisäpossuna jo usean vuoden, sen olisi ollut varmaan vaikea ymmärtää miksi ei pääsekään enää talvipakkasilla takan ääreen lämmittelemään ja jotenkin en osannut kuvitella, että possun olisi ollut sen helpompaa sopeutua uusiin ihmisiin ja paikkaan, kun ainakaan meidän Manteli ei pitänyt vieraista alkuunkaan. Ja kaikki muutokset oli sille aina stressaavia ihan kotonakin. Ulkopossuna se olisi ehdottomasti tarvinnut kaverin ja toista possua en kyllä ollut valmis hankkimaan, enkä koskaan tule hankkimaan. Meidän ulkotilat ei aasien lisäksi riitä ja aitamääräykset on huomattavat ulkopossuille. Ehkä moni ihmettelee ratkaisuani, mutta itse uskon, että tein ainoan oikean päätöksen ja nyt Mantelin ei tarvitse varmasti enää kärsiä tai stressata, ja toisaalta ei meidänkään. Lisäksi sillä on nyt ehkä ikuiset takkatulen lämmöt tai auringon paiste. Ikävä on silti ja tulee vielä pitkään olemaan! :-(

Possun kuoleman takia en halunnut enää pitää sivujen niminä Olivier's Pigasus, vaan nimi vaihtuu tässä pikkuhiljaa kanavissa Olivier's Donkeys ranch, koska tosiaan aasit alkaa olla asia johon meillä keskitytään. Ja mm. westernpainotteisena niinkuin olen hevosiakin harrastanut ja mm. paimennus. Pitkään sitäkin mietin, mutta näin se tulee olemaan.

Keväällä meillä kävi kaksi aasitammaa astutettavana, joista toisen Aatos sai onnistuneesti astuttua. Toista ei astunut, koska tammalla ei alkanut kiimat koskaan. Tamma ultrattiinkin tässä, mutta kotioloissa syytä kiimattomuudelle ei saatu selvitettyä. Tämä tamma menee ehkä tarkempiin tutkimuksiin klinikalle syksyllä ja jos kaikki on kunnossa, saattaa tulla ensi keväänä uudestaan astutettavaksi. Me hankittiin myös ihan ikioma aasitamma. 5v. Alisa on Aatoksen kaksoisolento Tanskasta ja tällä on nyt tätä kirjoitettaessa 57 vrk tiineydessä menossa viimeisen astumispäivän mukaan. Ja 10 pv enemmän, jos tärppäsi heti ensimmäisestä astumisesta. Tulee olemaan hyvin jännät oltavat ensi keväänä. Aasitamma kantaa 12kk (+-1kk). :-) Tarkoitus on opettaa nämä parivaljakkoajoon. Nyt aasit ovat Orimattilan kotieläinpuistossa ja meidän poni laitumella. Meidän on jatkossa tarkoitus keskittyä nimenomaan aaseihin. Niiden kanssa on tiedossa monenlaista muutakin puuhaa kunhan palaavat kotiin elokuun puolessavälissä. Meillä oli ikävästi tässä keväällä väiveitä ja siinä sai coopersectia laitella koko porukkaan. Lisäksi meille iski jonkinlainen hevosflunssa, jonka ensin sairasti Alisa ja nyt on Aatos ollut kipeänä ja eläinlääkäri on käynyt tiheään. :-( Toivottavasti nyt parantuu tällä viimeisellä sulfakuurilla. Se siis on nyt uudestaan pahentunut siellä kotieläinpuistossa, jos ei ala parantumaan niin tulevatkin jo aiemmin kotiin sieltä. Vähän harmittaakin kun laitoin nämä muualle kesäksi, kun olisi ollut kiva tässä jo aloitella aasien kanssa hommia. Mutta toisaalta matkustaminen olisi ollut hankalampaa ja nyt pääsen käymään haimasyöpäsairaan läheiseni luona useammin. Ja tämä on niin arvokasta aikaa, että eipä siinäkään ollut muuta järkevää vaihtoehtoa.

Sokerioravistakin jouduttiin tosiaan luopumaan, Alvinin kuoltua äkillisesti ja naaraiden alkaessa myös oireilla ja päätyessäni heidänkin lopetukseen. Sain Alvinin ruumiinavauksen tulokset, joissa havaittiin erittäin paha krooninen märkäinen keuhkotulehdus ja sen aiheuttama kuivuminen ja ummetus. Syytähän tälle ei silti saatu mistä se oli niille tullut. Ja se on nyt jäänytkin vaivaamaan, kun oletan että olosuhteissa ja ruokinnassa ei ollut vikaa nykytietämyksen mukaan. Eksoottisten eläinten pitäminen ei sekään ole ollenkaan huoletonta, kun jotain tälläistä ilmenee. Niistä on myös vaikea huomata koska ne on kipeitä, kun tietysti saaliseläimenä piilottelevat oireitaan viimeiseen asti. Tätä myöden olen kyllä kovasti miettinyt kaikkea eläimenpitoani uudestaan ja kuinka järkevää on esim. eksoottisten eläinten pitäminen. No, jäi meille yhä yksi eksoottinen laji, eli aksolotli ja sille tuli vieläpä 3 uutta kaveria. Mutta silti ajatuksia on herännyt..

Ja tulihan meille reilu kuukausi sitten 7 viikkoinen australianpaimenkoira uros. Joka juuri tänään täytti 12 viikkoa ja kävi ekoilla rokotuksillaan.. Hienosti meni! Rohkea pentu! Oikea jääräpää myös. Minulla oli edellinen australianpaimenkoira tältä samalta kasvattajalta ja vaikka se koira jouduttiinkin lopettamaan myöskin nuorena, vasta 4 vuotiaana, niin luotto kasvattajaan ei mennyt. Kolmeen vuoteen ei ollut tätä rotua, mutta nyt sopivan pennun tultua vastaan, oli oikea ajankohta uudelle pennulle. Vanhan Hipsu -koirankin kuolemasta on nyt 1,5v. Monta, monta menetystä on ollut. Pitkään ajattelin etten pysty enää koskaan uutta koiraa ottamaan. Kuitenkin paimenhaaveet elävät yhä ja varmasti niitä tässä tullaan toteuttamaan! Edellinen aussiehan ei lopulta ollut paimenkoira ollenkaan, kun se pelkäsi ankkoja ja lampaita ja sai luonnetestistäkin hylätyn. Tämä pentu tuntuu olevankin ihan täysin toista maata jo heti alkuun. Sen ajan mitä ehti possunkin kanssa samaan aikaan olemaan, niin onnistui kärttyisän possun kanssa ystävystymään ja pystyi myös liikuttamaan sitä, mikä ei todellakaan ole osaamattomalle helppo tehtävä. Paimenen elkeitä siis olen jo nähnyt, toki ne täytyy sieltä ottaa haltuun ja käskyn alle. Niinkuin moni muukin asia vielä. Mutta ihana riiviö se on! <3

Onneksi tässä on kesälomaa mulla ja lapsilla, niin on aikaa koiran opettamiselle hyvin ja muille suunnitelmien tekemisille. Niistä kuulette lisää myöhemmin! Tässä tämmöinen suht pikainen yhteenveto viimeisimmistä tapahtumista.

Terv. Jaana C. ent. possumama

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aasit, aasiori, aasitamma, aasivarsa, ranch, pientila, eläimiä, aksolotli, australianpaimenkoira, chihuahua, kissa, koira

Kuulumisia ja aasiori jalostukseen

Lauantai 12.3.2022 klo 18:28 - Possumama

Kuulumisia ja aasiori jalostukseen

Onpas kulunut taas todella paljon aikaa, kun viimeksi olen kirjoitellut. Eipä ole ollut oikein motivaatiota, mutta ehkä nyt taas jaksaa pikkuhiljaa aktivoitua kun on vähän uusia kuvioita tässä. Sivujen nimeä jo vähän muutin ja kotisivujen osoite muuttuu samaan tyyliin. Tämä lähinnä sen takia, että oma poikani aikoo liittyä remmiin mukaan ja tulee varmaan sitä myöten häneltäkin päivityksiä. Kyseessä siis kohta vasta 11v. poika, mutta ajattelin, että saahan sitä opetella näitä juttuja kun kerta kiinnostaa ja itse olen välillä vähän laiska näiden sivujen kanssa. Ja jotenkin en nyt halua näitä lopettaakaan, kun kuitenkin edes jonkun verran aktiivisia seuraajia kuitenkin on. Ehkä olisi enemmänkin jos olisin itse aktiivisempi!

Eli ollaan tässä Aatoksen kanssa tutustuttu nyt reilu vuoden verran ja todettu, että on kyllä ihan mahtava aasi! Kiltti kuin mikä ja monen kehuma, myös eläinlääkärin joka kävi siltä tammikuussa hampaat raspaamassa. Ei olla todettu vielä tarvetta ruunaamiselle, kun on niin kiltti ja asuu Daimy -poniruunan kanssa ja ne on yhä parhaat kaverukset! Joten kerta ori on ja kiltti ja terve, niin tarjotaan sitä ainakin tänä kesänä jalostukseen Orimattilassa! Eli kyseessä on 3v. Vierulan Aatos, tiedot löytyy sukupostista ja Hippoksesta ja sen omalta esittelysivulta (Mantelin ja Mintun esittelysivun alalinkki) löytyy myös hintatiedot.

IMG-20210909-WA0000.jpg

Muuten onkin eläinkatras pysynyt muuttumattomana viimeisen vuoden, luojan kiitos! Vaan kaikenlaista huolta ja murhettahan aina riittää. Eikä nyt vähäisimpänä tämä korona ja vielä viimeisempänä Venäjän Vlamidir Putin ja Ukrainan välinen sota... Huoh. Kyllähän nuo asiat on enemmän ja vähemmän tässä mietityttänyt ja miten tulee vaikuttamaan Suomeen, jos ei sotaa niin ainakin talouden kautta. Ja sitä kautta toki miettii myös kun on näitä eläimiä ja lapsia ja miten tämä kaikki mahdollisesti tulee vaikuttamaan heihin. Mutta en nyt sen enempää tästä täällä jauha, kun kaikki kanavat siitä tuuttaa ihan riittävästi muutenkin. Vaan surullinen olen kaikkien sodan jalkoihin jääneiden viattomien ihmisten ja eläinten puolesta.

Oman läheiseni syöpä myös on vaivannut mun mieltäni. Vasta viime kesänä saatiin hyviä uutisia ja tilanne näytti hyvältä, mutta vastikään saatiin tieto, että syöpä onkin uusiutunut ja joutunut aloittamaan syöpähoidot uudestaan. Lisäksi he muuttivat aika kauas meistä ja ei pystytä olla tukemassa, niinkuin haluttaisiin. Harmittaa ja itkettää tämäkin. Vaan ei auta kuin jatkaa ja elää omaa elämäänsä parhaansa mukaan. Onneksi nämä eläimet kuitenkin piristävät ja pitävät tässä elämän kantimissa hyvin kiinni. Pakkohan on kuitenkin kaikki päivän rutiinit hoitaa ja tietysti lasten takia ei ole aika omalle romahdukselle. Sitä vaan yrittää pahimmat asiat työntää taka-alalle ja pitää nämä positiivisemmat asiat mielessä. Tätä myöten mulla on muutamia koulutusprojekteja tässä etenkin possun kanssa ja niiden tuloksia tulette ainakin facebook -sivuilla näkemään tässä myöhemmin.

Kiitos kaikille ihanille seuraajille, jotka on jaksanut tässä mun juttuja lukea ja käydä sinnikkäästi näitä hiljaisia sivuja katsomassa! Tästä nyt alkuun tälläinen lyhyt väliaikatiedotus. Myöhemmin jotain lisää!

Kiitos ja kumarrus!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kuulumisia, aasivarsoja, muulivarsoja, kevät 2022, kesä 2022, kesällä 2023 odotettavissa pikkuaatos varsoja, aasivauvoja, ehkä muulivauvojakin, aasivauvakuumetta, ihanaa, muuta ajateltavaa, sota, korona

Kuulumisia pitkästä aikaa

Tiistai 25.5.2021 - Possumama

Kuulumisia pitkästä aikaa!

Monesti on tullut tunne, että pitäisi tänne taas kirjoittaa, mutta aina se on jäänyt jostain syystä. Ei ehkä ole ollut tarpeeksi vahvaa inspiraatiota sitten kuitenkaan. Ihan hirveästi on tässä kaikkea tapahtunut viime kirjoitusten jälkeen! Kävijöitä sivuillani on ollut tasaisesti ja jopa enemmän kuin ennen, kiitos teille kaikille jotka on jaksaneet täällä käydä, vaikka hiljaista on ollut!

Tässä on ollut surua, luopumisen tuskaa, jälleennäkemisen iloa, uuteen otukseen tutustumista, normaali arkea, joka on välillä rankkaa ja välillä helpompaa. Mistäköhän edes alottaisin?

No ehkä siitä kaikkein tärkeimmästä nyt kuitenkin. Läheiseni leikattiin onnistuneesti Meilahden sairaalassa viime vuoden lokakuussa haimasyövän takia. Etäpesäkkeitä ei ollut. Läheiseni toipui leikkauksesta hyvin ja sytostaattihoidot alkoivat ja useamman hoidon on nyt saanut. Hän on voinut koko ajan olosuhteisiin nähden hyvin. Viimeisemmässä magneettikuvauksessa oli jotain muutoksia imusolmukkeissa ja siinä vaiheessa ei voitu sanoa, johtuiko muutokset hoidosta vai itse syövästä. Hoidot jäi tämän takia tauolle ja seuraavat kuvaukset on tällä viikolla ja ensi viikolla saadaan tietää tämän hetkinen tilanne ja mistä muutokset johtuivat. Tämä on ollut monesti tunteiden vuoristorataa, on ollut varovaisen toiveikas toipumisesta ja toisaalta pelkää sitä pahinta. Vaan ei auta kuin yrittää elää omaa arkea mahdollisimman normaalisti ja yrittää olla posistiivinen ja läheisen tukena. Oma romahtaminen kun ei auttaisi ketään. Lisäksi kun läheisen lähipiirissä on ollut yhdet hautajaiset ja toisen kovan taistelijan huonot uutiset, niin vaikea on välillä pysyä positiivisena.

Hevosista siis luovuin viime syksynä, mutta ei sekään mennyt kaikkien osalta ihan niinkuin suunnittelin. Daisy pääsi kyllä hyvään kotiin ja elelee siellä veljensä Hulkin kanssa hyvässä hoidossa. <3 Mutta Daimy -poni parka.. Se oltiin ensimmäisen kahden viikon aikana myyty uuteen kotiin jo kahteen kertaan. Ja siis kun kyselin sen kuulumisia uudessa kodissa, sain ihme kyllä uusimman omistajan yhteystiedot ja sain häneltä kuulla, ettei ollut ostanut ponia samalta henkilöltä edes jolle olin sen itse myynyt. Ja jossain vaiheessa tuli ilmi, että ei ollut mennyt kuin kaksi viikkoa näissä. Oli siis haettu mun pihasta suoraan myyntiaikeissa ja seuraavakin oli  vain välittäjä. Hintakin oli tuplaantunut siinä välissä. Ei hevosen tai ponin jälleenmyyminen ole mikään rikos, eikä asia minuakaan olisi muuten haitannut. Mutta näin lyhyen ajan sisään ja kun oletin ponin menneen suoraan ajatuksella loppuelämän kotiin. Elämästä ei koskaan toki tiedä, mutta kahdessa viikossa elämä ei ehkä niin olennaisesti muutu kahdella ihmisellä ja välittäjäaikeissa oleva voisi ihan rehellisesti kertoa aikeistaan. Välitys itsellään ei ehkä niin harmita, koska no kun ponin myyt niin seuraavahan tekee mitä tekee, mutta lisäksi siitä valehdeltiin suut korvat täyteen. Ja tämä on mun mielestä se ihan hirvein asia tässä.

Myin Daimyn lähinnä seuraponiksi, koska se ei ole ihan täydellinen lastenponi ja kavioissakin on ollut pieniä muutoksia, mutta ei kaviokuumetta. Hintakin oli seuraponin mukainen. Ponin hinta oli noussut lopulta tuplaten ja se myytiin täysin toimivana ja turvallisena lastenponina ja tietysti täysin terveenä. Kun Daimy sitten oli uusimmassa kodissa ruvennut potkimaan ja litistämään ihmisiä karsinassa seinää vasten ja taluttaen lapsia kuskaamaan, niin oli uudenkin omistajan todettava ettei ole ihan toimiva lastenponi. Joten hän joutui tekemään vaikean päätöksen ja sanoi myyvänsä Daimyn. Mä lupauduin sen ostamaan takaisin, mutta kaupat hetkellisesti peruuntui kun olivat jo kiintyneet poniin ja meillä meinasi mennä jo sukset ristiin tämän uudenkin omistajan kanssa.. Muutaman viikon vielä miettivät ja tarjosivat sitä uudelleen minulle, vaikka olin jo sanonut kyllä vihaistuksissani: "Jos päädyt kuitenkin sen myymään, niin älä tarjoa meille enää, tässä tuli jo riittävästi meille pettymyksiä." No onneksi tarjosi kaikesta huolimatta vielä takaisin, koska hetkeäkään en empinyt ja lupasin ostaa sen takaisin. Siinä ei tainnut mennä viikkoakaan kun olin vuokrannut trailerin ja liukkaassa talvikelissä tammikuun lopulla ajelin sitä hakemaan parisadan kilometrin päästä pitkin pikkuteitä takaisin kotiin. Ja hetkeäkään en ole katunut! <3 Kotona siitä on kuoriutunut samantien se sama vanha Daimy mikä meiltä lähtikin. Ja nyt se on tullut jäädäkseen, ikinä enää ei meiltä lähde minnekään!

Samalla kun Daimyn lupauduin ostamaan, jouduin päättämään, että mitäs sen kanssa teen? Aidat olin kotona osittain purkanut. Sen kaveri oli myyty.. Mietin vienkö sen vuokratallille, mutta ajattelin että se olisi taas uusi muutos vaan sille ja itse en pääsisi niin usein sitä hoitamaan ja katsomaan kuin kotipihassani. Se oli ehtinyt pariin otteeseen vaihtamaan tallipaikkaa uudella omistajallaankin, enkä halunnut sille enää yhtään lisää muutoksia. Se oli siis vaihtanut omistajaa ja tallipaikkaa 4kk:n sisään ainakin 4 kertaa ellei enemmänkin. Ja se oli ollut myös olosuhteiden pakosta yksin ilman kaveria osan aikaa. Omaan pihaani en ottaisi sitä ilman kaveria. Olin nähnyt sen Daisyn ja muidenkin hevosten kanssa ja tiesin, että yksin se ei viihtyisi. Uusin omistaja hoiti sitä kyllä hyvin ja piti siitä huolta, oli kengitetty ihan ja hampaat huollettu, mutta tosiaan heitäkin oli huijattu, koska poni ei ollut sitä mitä heille luvattiin. Mitään pahaa sanottavaa ei heistä ole. Ainut etten itse pitäisi yksin, mutta heillä nyt näin oli sillä hetkellä, mutta ei hekään sitä ainiaan olisi yksin pitäneet. No, mutta itse mietin tosiaan vuokratallipaikan ja kaverin hankkimisen välillä. Lisäksi piti paikat saada kuntoon, talvellahan on niin kiva laitella aitoja jäiseen maahan.. Kaverin hankkimiseen päädyin, koska halusin Daimyn nimenomaan kotiin, eli kotipihaani ettei sille tulisi enää lisää muutoksia elämäänsä ja pääsisi tuttuun paikkaan muuten, vaikka kaveri olisi uusi. Tutut ihmiset ja paikka kuitenkin auttaisi sopeutumista. Katselin ylläpitoheppoja, yksi olisi ollut tarjollakin, mutta en nyt sitten halunnut kuitenkaan hevosta, kun olin vasta Daisystakin luopunut ja sekin otti vielä koville. Lopulta mietin etten ole ollenkaan valmis uuteen hevoseen tai poniin, en edes ylläpito vaan halusin vaan Daimyn. Ja sen halusin kotiin. Sitten tuli vastaan myynti-ilmoitus aasista..

Hmmmmm... Onhan sekin hevoseläin, olen joskus sellaistakin miettinyt, mutta ajankohta sellaisen ottamiselle ei koskaan ollut sopiva. Mietin mitenköhän aasi ja poni voisi tulla toimeen? Kyseessä 2v. aasiori ja mun 8v. poniruuna.. Luin aaseista paljon tietoa ja kyselin kokemuksia aasien ja hevosten toimeentulemisesta keskenään. Ja pian olinkin katsomassa aasipoikaa myyjän luona. Ja pian kaupat tehtiin. Ja päivä Daimyn haun jälkeen olin ajatellut hakevani aasin, mutta lumimyrsky vielä siirsi hakua päivällä ja siispä 2pv Daimyn haun jälkeen olin taas traikku perässä, tällä kertaa hakemassa aasia. Tai tällä kertaa mieheni oli kuskina. En ollut muuten muutamaan vuoteen vetänytkään traikkua perässä ja isoa hevosta en olisi uskaltanut edes lähteä hakemaan.. mutta Daimya uskalsin pienen empimisen jälkeen koska tiesin, että se oli varma matkustaja. Ja muutenkin oli helpointa järjestää nopealla aikataululla traileri vuokralle, mutta ei välttämättä muuta kuskia. Hyvinhän se sujui ja osasin vielä jopa peruuttaa, vaikka sitä epäröinkin! Ja nyt siis olenkin taas Daimy -ponin ja Aatos nimisen aasin uusi omistaja!

Pojista tulikin mitä parhaimmat ystävykset heti ensisilmäyksellä ja heti ekan yön jälkeen ne oli menneet mun kehnoista talvella tehdyista aidoista läpi ja pihan porttikin oli unohtunut auki ja ne oli ison tien kautta ehtineet muutaman kilometrin päähän lähikylään. Onneksi oli aikainen lauantaiaamu, eikä hirveästi liikennettä ja onneksi ei sattunut mitään! Oli ihan pahin painajainen ja uhkasin laittaa molemmat jo teuraaksi.. No joutui ne muutaman päivän olemaan pikkuaitauksessa, mikä oli lautatarha ja sitten sain niille vähän isomman ja varmemman tehtyä.. Ja pihan porttikin on visusti pysynyt kiinni. Ei alkanut ihan parhaimmalla tavalla siis tämäkään omistajuus. Vaan eipä olla sen kerran jälkeen karkailtu ja onhan nämä nyt aivan ihanat kaverukset! <3

Sitten helmikuun puolessa välissä kohtasin taas uuden surun, kun jouduin saattelemaan sateenkaarisillalle vanhimman ja rakkaimman koirani, coton de tulear, Hipsun. Hipsu olisi kesällä täyttänyt 13v. Siltä oltiin vasta joulukuussa hampaat hoidettu ja sydän ultrattu ja oli saanut sydänlääkityksen. Luulin, että meillä olisi vielä jokunen vuosi ollut aikaa olla yhdessä. Vaan niin sen kunto romahti yhtäkkiä ja oli aika vaikean päätöksen. Se olikin jo neljäs koira kahden vuoden sisään jonka menetin. Sydän on yhä riekaleina. Koiria meille jäi nyt vain chihuahua Minttu, mutta uuden koiran aika ei taida olla pitkään aikaan jos koskaan.

Maaliskuun puolen välin aikoihin kävi eläinlääkäri leikkaamassa Manteli -possun sorkat samalla kun sai sikaruusurokotteen ja kiiman ehkäisykapselin. Jo sorkkien leikkuun aikana vähän itsekseni hirvittelin, että hirveän paljon näyttää ottavan sorkista ottavan kerralla, vaan mikäs minä olen eläinlääkäriä neuvomaan ja ajttelin, että kyllähän se nyt työnsä osaa?! Etenkin kun se on minipossujen kanssa ennenkin ollut ja leikannut sorkkia. Verta rupesi heti kun Manteli rupesi liikkumaan niin tihuttamaan ja koko ajan vaan enemmän. Sitä tuntui tulevan paljon ja kyselin eläinlääkäriltä ohjeita. Se rauhoitteli mua ja sain useita eri ohjeita millä tyrehdyttää verenvuotoa. En saanut verenvuotoa millään tyrehtymään kunnolla ja pyysin eläinlääkäriä tulemaan itse katsomaan. Ei päässyt tulemaan ja lopulta kutsuin päivystävän eläinlääkärin. Manteli oli silloin vielä suht pirteä, mutta sorkat vuoti koko ajan. Se sai kipulääkettä. Päivystävä kävi lauantaina ja maanantai aamuna Manteli ei enää noussut aamulla edes syömään, se oli todella kuuman tuntuinen ja hirmuisen kipeän oloinen. Heti eläinlääkäriin yhteys ja lopulta sieltä haettiin se klinikalle. Siellä Manteli joutui olemaan muutaman päivän, kunnes oli parempi. Mä todella pelkäsin, että se kuolee niin kipeänä se oli välillä. Juuri sinä päivänä kun se vietiin klinikalle, mulle tuli aasin ja ponin heinäkuorma ja siinähän mä sitten sille itkeä pillitin siinä pihassa elämän epäreiluutta.. Ihan melkeen tuntemattomalle ihmiselle, joka oli pari heinäkuormaa tainnut aiemmin tuoda.. No, onneksi on ymmärtäväisen oloiset heinän tuojat. Ja Mantelikin toipui koettelemuksistaan, useampi viikko siinä meni.

Nyt on sitten vaput ja äitienpäivät juhlittu ja kevään eri kelit koettu ja kohta alkaa kesäloma lapsilla. Laitumelle en näitä aasia ja ponia (yhteinen nimitys heille nykyään on aapot eli aa -niinkuin aasi ja po niinkuin poni) ole viemässä, kun ne ei sillä tavalla tarvitse rehevää evästä. Kotona kasvaa vähän vihreää mielen virikkeeksi. Pari kertaa olen yhden tutun omistaman hevosen selässä käynyt ja pari yksärituntia varannut heinäkuulle. Semmoisia kesän suunnitelmia! Jospa kirjoittelen tänne jatkossa useammin..... ehkä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: poni, aasi, minipossu, päätöksiä, ponin takaisin osto, eläimen menettäminen, vaikeudet, elämä voittaa

Suurten päätösten äärellä

Sunnuntai 13.9.2020 klo 19:36 - Possumama

Suuria vaikeita päätöksiä

Olen tässä koko kesän ja oikeastaan vuosia jo ollut vaikeiden päätösten äärellä. Se on oma hevosharrastus, omat hevoset. Niiden pitämisen vaikeus ja ihanuus. Jotenkin vuosiin ei ole ollut enää samanlaista se hevosharrastus. Joku semmoinen kipinä, joka jaksaa kantaa kaikkien vaikeuksien ja murheiden yli on puuttunut.

On tuntunut, että haluaisi harrastaa lähinnä hyvillä keleillä. Mä vihaan tätä nyt taas alkanutta ikuista marraskuuta. Vettä, vettä, vettä, vettä, aina vaan vettä, joka muuttaa kaikki paikat mutapaskavelliksi.. Pikkuhiljaa se on taas alkanut. Ei auta, vaikka on vaan pikkuponi ja hevonen ja melkeen 2 hehtaaria niillä tilaa, silti se mutavelli alkaa tulla esiin. Pitäis kaivaa takataskusta 20 000€ ja laittaa kaikki hiekalle, pitäisi ostaa satulaa, valjaita, kärryjä, entä jos ne sairastuu? Tarviis kohta aloittaa valmennukset nuoren hevosen kanssa, olisi kiva päästäkin välillä niiden kanssa vaikka mätsäreihin tai muualle maastoon, sitten tarviisi jo oman trailerin jos kuskaamisia alkais olla paljon.. Kotona on huonot maastot. Tallikin pitäisi remontoida. Oon asunut monella tallilla, jossa on valmiit puitteet ja aina mä löydän jostain jotain vikaa, vaikka kaikki on ollut päällisin puolin ihan hyvin. Ehkä oon vaan hankala asiakas. En jaksa enää sitä tallipaikkojen etsimistä ja sitä kulkemista sinne tallille.

Ja koska mulla on lapsi, joka on jo väläytellyt ilmoille ideaa, että haluaisi joskus harrastaa jotain muutakin. Ehkä jalkapalloa tai jotain muuta? Tai jos joskus voitaisiin käydä ihan vaan shoppailemassa. Ei me voida, kun äidin (ja iskänkin, halusi tai ei) kaikki rahat menee aina hevosiin. Pitäisi olla miljonääri. No, ei sekään kun rahaa oli kyllä tulossakin. Metsän kaadosta ja muutama lainakin on ihan justiinsa kohta maksettu. Rahaa olisi enemmän käytettävissä.. Mutta mä tarviisiin kyllä sen satulan kohta Daisylle, sen ratsutus alkaa ja sen traikun ja ja ja ja.. Mitä jos joskus tehtäisiinkin jotain muuta? Mitä muuta? Mitä muuta mä muka tekisin kun mulla on ollut 18 vuotiaasta asti lähes aina omia hevosia. 20 vuotta. Sitäkin kauemmin olen niitä harrastanut, mutta 20 vuotta mulla on ollut omia. Nämä nykyiset on täydellisiä, kaikkea sitä mitä mä pienestä asti olen haaveillut. Oma Peppi Pitkätossun hevonen, se ihana suloinen poni mitä mä pikkutyttönä aina halusin. Miksi mä en ole silti onnellinen? Miksi mä en innosta hinkuen juokse tallille joka aamu niitä ruokkimaan? Rapsuttelemaan? Kouluttamaan?

Mä rakastan niitä, mä rakastan niitä niiiiiin paljon. Musta on ihana viettää niiden kanssa aikaa. Mutta vaan jos on hyvä keli. Nyt sataa vettä, on huono keli. Ei jaksa, ei viitti. Odotellaan jos olisi paremmat kelit. Mä odotin, että ne pääsee laitumelle, pääsen uittamaan niitä ja me varmaan ollaan koko kesä järvessä ja muututaan rusinaksi. Ihan sama sataako vettä kaatamalla, siellä me ollaan. Ihanat maisemat, ihanat maastot. Sitten me tehdään kaikkea. Nyt huomaan, että kesä on ohi ja olihan mulla ihanaa, mä olin riemuissani, onnellinen niiden kanssa. Ne kerrat olin oikeasti kun oltiin ja mentiin. Silti ei käyty niin usein kuin ajattelin. Hyvin ne viihtyy laitsallakin, ei ne tarvii liikuntaa. Käyn joka päivä kattoo että kaikki on hyvin, hoitamassa. Voisi tehdä niin paljon enemmänkin. Mutta ei vaan huvita. Aina. No, kun ne tulee kotiin niin sitten tehdään taas enemmän.. Mua stressaa jo ajella sinne joka päivä 60km edestakaisin. Onkohan ne varmasti kunnossa? Iskeekö kaviokuume? Mitä jos ne on karannut? Ne on niin ihania silti. En mä voi niistä luopua ikinä. Mun toteutunut lapsuuden unelma.

Silti mä mietin miten paljon helpompaa olisi ilman niitä. Vähemmän rahan menoa, vähemmän huolia. Ei tarttis etsiä joka vuosi hyvää heinää kissojen ja koirien kanssa. Ei tarvitsisi ajella ties minne niiden takia. Ei tarvitsisi ratsastaa tai kouluttaa tai ajaa kärryistä, jos ei huvita. Voihan sitä vuokrata muidenkin hevosia, silloin kun huvittaa. Tai käydä tunneilla. Mutta laiskistunko mä vaan enemmän? Mitä mä teen kaikella sillä ajalla mikä jää jos niitä ei ole? Mitä mä muka teen jos en hoida omia hevosia?

En mä tiedä. En tiedä vieläkään, mutta kun lisäksi mun lähimmäiseni sairastui haimasyöpään ja haluan olla tukena, niin paljon kuin mahdollista, niin jotenkin se päätös luopumisesta tuli. Ja kun sain sovittua, että Daisy pääsee samaan kotiin, missä sen täysveli Hulk on, niin mä näin ne ihanat pilkulliset siellä jo sieluni silmin vierekkäin. Rapsuttelemassa toisiaan, ihmiset jotka jaksaa ja haluaa tehdä niiden kanssa, silloinkin kun on huono ilma. Silloinkin jaksaa, kun ne sairastaa, jaksaa ja haluaa niin paljon enemmän kuin mä. Ja kun kokeilin kepillä jäätä ja vastasin ponin etsijän ostoilmoitukseen ja sainkin nopean tarjouksen. En jäänyt enää miettimään. Tänään tiimi D&D sitten lähti kohti uutta kotia ja uusia seikkailuja. Ja mä jäin miettimään yksin tyhjänä ja toisaalta helpottuneena, että mitä mä teen. En mä tiedä, vieläkään, mutta ehkä se selviää aikanaan.

Entinen pilkkukuumeilija nykyinen possumama

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hevosista luopuminen, hevosharrastuksen vaikeus, elämä on luopumista, vaikeaa, rankkaa, elämänmuutoksia, minipossu, chihuahua, keskittyminen, rönsyily, hullua vai ei, päättäminen, harrastukset, sairaus, lähimmäisen rakkaus, auttaminen

Vielä on kesää jäljellä..

Perjantai 14.8.2020 klo 22:52 - Pilkkukuumeilija

Vielä on kesää jäljellä vai onko?

Ainakin minusta tuntuu, että kesä on vaan ohi hurahtanut ja juuri mitään en ole kerennyt tehdä mitä olen suunnitellut!! Ainakin lapsieni, oman ja lainalapsen, osalta kesäloma loppui ja koulut alkoivat ja siinä mukana alkoi arkinen aherrus täälläkin. Tekemistä on riittänyt kun lapset on sieltä maaliskuusta asti ollut lapset kotona, kun tämä koronahässäkkä alkoi, etäkoulun ohjaus ja sijaisvanhempana myös paljon muitakin velvollisuuksia, kuin lapsen kotona hoitaminen ja se etäkoulu. Mukanahan on tiiviisti mm. sukulaistapaamiset ja sosiaalityöntekijöihin yhteydenpito, lasten harrastukset, viemistä ja tuomista moneen paikkaan, ruoan laittoa, nahistelujen selvittämistä ja leikkien ohjaamista.. Vaikka itse olen täyspäiväisesti kotona ainakin vielä tällä hetkellä, niin tekemisen puutetta ei ole ollut. Toki tuossa aiemmin opiskelin, mutta nyt olen toistaiseksi keskeyttänyt tuon oman opiskelun. Meille on myöskin tulossa jossain vaiheessa ainakin toinen sijoitettu lapsi niin kiirettä muihin hommiin ei ole.

Eläinten kanssa riittää puuhastelua. Daisyn ja Daimyn kanssa ollaan vietetty ihanat puolitoista kuukautta järven rannalla laitumella ja parin viikon päästä olisi tarkoitus tuoda heidät jo kotiin. Syömistä kyllä riittäisi, mutta etenkin Daimy alkaa jo pulskistua siihen malliin, vaikka ei rehevä laidun olekaan ja liikkuvat paljon, niin silti en uskalla pidemmälle syksyyn asti kyllä pitää. Olen joka päivä siellä käynyt tietenkin heitä katsomassa ja tarkistamassa, että kaikki ok. Tähän mennessä kaikki onkin mennyt hyvin ja mitään yllätyksiä ei ole ollut. Tai no kerran oli portin langat sotkeutunut, mutta paikoillaan ja sähköt pois päältä ja hepat kiltisti silti oikeassa paikassa. Koskaan ei ole selvinnyt mitä oli tapahtunut, mutta pellon omistajan kanssa ollaan epäilty josko olisi joku traktorilla ajanut siitä liian läheltä, kun olivat juuri silloin tien varsia niittäneet. Olisiko sitten ehkä osunut lankoihin ja laittanut ne vain jotenkin paikoilleen? Laitumella on paljon mökkiliikennettä ja varmaan kutakuinkin kaikki tietää pellon omistajan, niin epäiltiin, että ainakin hänelle olisi tullut tietoon jos heppani olisi olleet karkuteillä. Ensi kesäksi tosin olen miettinyt jonkinlaista kameravalvontaa, kun aina en itse voi olla paikalla. Tiedä sitten miten sellainen onnistuisi? Ja onko semmoinen Suomen pykäläviidakossa sallittua? Pitänee ottaa selvää.

Meille tuli myös kuukausi sitten sokerioravia, niistäkin tulen varmasti postailemaan juttuja jatkossa enemmänkin. Näitä on 2 tyttöä ja 1 poika, ne ovat 2 vuotiaita ja toivottavasti saamme myös poikasia joskus tulevaisuudessa heille! Minulla on ollut itselläni sokerioravia viimeksi 15 vuotta sitten, ne oli silloin ja on yhä edelleen aika harvinaisia Suomessa. Tuolloin minun onnistui muutama poikanenkin kasvattaa. Laji ei ole välttämättä kovin hyvä lisääntymään ja tämä onkin vähän kuin herran hallussa. Suomen kielinen nimi sokeriorava on harhaanjohtava nimi näille, uudeksi nimeksi on ehdotettu mahlapussikiitäjää. Kyseessä on siis pieni, noin hamsterin kokoinen eläin, jolla on mahassaan pussi niinkuin kengurulla tai koalalla. Pussissa emo kantaa poikastaan ja imettää tätä. Sokeriorava osaa myös liitää ja sillä on siis liitopoimut. Tästä syystä nämä tarvitsevat paljon tilaa, mieluiten kokonaan oman huoneen tai valtavan ison häkin ja paljon silti vapaana oloa. Itselläni silloin vuosia sitten nämä asuivat omassa huoneessaan ja se oli ehkä suurin syy, että lisääntyminen onnistui. Nämäkin oli alkuun pari viikkoa omassa huoneessa, mutta sittemmin muuttivat omaan suureen häkkiinsä. Nyt odotamme, että he kotiutuvat kunnolla ja kesyyntyvät, jolloin voisi päästää vapaaksikin välillä. Ja tämä siis sisällä talossa, ulos ei voi laskea, sitten ne kyllä katoisi kokonaan.. Nämä ovat kotoisin lämpimistä maista Australiasta, Uudesta-Guineasta ja Tasmaniasta. Ja viihtyvät yli 20 asteen lämpötiloissa. Nimensä mukaisesti tykkäävät kovasti makeasta, mm. hedelmistä, mutta tarvitsevat myös proteiinia ruokaansa, eli mm. hyönteisiä. Me saatiin heille mukaan oma jauhopukkifarmi ja opetellaan nyt kasvattamaan siis jauhomatoja ruokaeläimenä.. Mikään kovin hyönteisrakas en ole, mutta ehkä tämä vielä juuri ja juuri menettelee. Perheen isäntä taas taisi ihastua enemmän näihin matoihin kuin itse sokerioraviin!! :-D

20200717_223719.jpg

Palataan vielä hevosiin.. Paljon enemmänkin olisin halunnut hevosten kanssa puuhailla, mutta Daisy on ollut vähän sen oloinen, että ei ehkä suostu yksin jäämään laitumelle niin on pakko ollut olla koko ajan joku osaava ihminen sen kanssa mukana. Lapset kun ei sen kanssa vielä pärjää ja omat lapseni eivät yksin pärjää vielä Daimynkaan kanssa. Niin tekeminen on näiltä osin ollut hieman hankalaa. Daimy taas jäisi helposti yksinkin ja pysyy missä vaan langoissa, mutta kun itselläni on lähes aina ainakin jompikumpi lapsista mukana, niin ei siinä Daisynkaan kanssa ihan kovin ihmeitä ole päässyt tekemään. Daisy kyllä tykkää lapsista, mutta osaa olla vielä hieman kohelo ja äkkinäinen liikkeissään. Lasteni turvallisuus ja toki itsenikin on aina etusijalla kaikessa tekemisessä, joten helposti jää sitten tekemättä jos lapset mukana. Onneksi on aikaa eikä meillä ole mikään kiire. Hiljaa hyvä tulee jne. Eipä se järviveteenkään tuleminen ollut mikään ihan peace of cake -juttu. Daimyhan ei ekalla kerralla tullut ollenkaan, vaikka kaksi tuntia sitä houkuttelin porkkanoilla ja kannustin ja välillä vähän käskinkin. Ihan tappelemaan en ruvennut, koska en halunnut ensimmäisestä järveen menemisestä huonoa kokemusta. Uskoin, että se jossain vaiheessa tulee kun on kärsivällinen. Tosin hieman jo ehdin epäillä tuleeko sittenkään ollenkaan kun ei kahdessa tunnissa tullut. Olin olettanut, että Daimy rohkeana ponina tulisi helposti ja Daisy säikympänä ja epäileväisempänä uusia asioita kohtaan tulisi paljon vaikeammin.. Vaan toisin kävi! Daisylle riitti n.15 minuutin rauhassa rannan tutkiminen ja kaviolla ja turvalla veden kokeilu, ja positiivisella vahvisteella palkitseminen jokaisesta askeleesta eteenpäin ja niin oli varsa pian vedessä. Seuraavalla kerralla otettiin molemmat siihen yhtäaikaa ja Daisyn avulla se Daimykin uskaltautui lopulta veteen. Sen jälkeen ollaan saatu jo useampi kerta nauttia heidän kanssaan vesileikeistä! Molemmat polskuttelee ja turvallaan pyörittelee vettä niin kovasti, että yksikään lähellä olija ei säily kuivana! On ollut hepoilla hauskaa ja meillä kanssaolijoilla!

Yksi tälläinen kahlailukerta Daimyn ja Daisyn kanssa ja sen tuottama piristeruiske, terapeuttisuus, on jäänyt tässä erityisesti mieleen. Olin juuri edellisenä päivänä kuullut kuinka erittäin rakas läheiseni on sairastunut vakavasti, haimasyöpään. Olen ollut siitä asti ja olen nytkin niin masentunut ja surullinen hänen puolestaan. Niinkuin olin silloinkin. Ei oikein pysty niin iloitsemaan mistään. Kuitenkin se hetki siellä hevosten kanssa järvessä käänsi ajatukseni hetkeksi muualle ja sain iloita vapaasti, vapautua surun taakasta, edes hetkeksi. Se auttaa jaksamaan nämä vaikeat hetket läheisen rinnalla, olla tukena ja auttaa taistelemaan. Välillä en tiedä miten selviäisin ilman turpaterapeuttejani, vaikka on kaikista eläimistä apua aina. Uskon vahvasti eläinten terapeuttiseen voimaan ja siitä syystä olen käynyt näitä eläinavusteisia koulutuksia. Sijaisvanhempana tämä on entistäkin tärkeämpää. Sekä lapselle, että minulle itselleni. Tähän liittyen olen juuri perustamassa toiminimeä ja se onkin ytj:llä käsittelyssä jo. Tämä liittyy myös tekemäämme metsäkauppaan lähitulevaisuudessa, johon y-tunnus tarvittiin. Tarkoitus tarjota tätä eläinavusteista toimintaa toiminimeni alla, mutta saa nyt nähdä miten kaikki lähtee käyntiin. Ennen kaikkea tärkeintä on olla nyt läheiseni tukena, mikään muu ei ole tärkeämpää tällä hetkellä. Elämä on niin h*mmetin epäreilua. Niin älyttömän epäreilua. Miksi jotkut saa koko maailman tuskan ja toiset tuntuu saavan kaiken hopeatarjottimella? Läheiseni joka on sairastunut on jo saanut kantaa aivan liian monta tuskaa ja aivan liian monta murhetta, omani vain kalpenee sen kaiken rinnalla. Voi kunpa voisin jotenkin auttaa, kantaa osan tästäkin tuskasta ja murheesta. Ihminen on niin voimaton, kun ei tiedä miten auttaa parhaiten.

Muuta en osaa nyt tähän enää sanoa.

-Pilkkukuumeilija

20200717_193819.jpg

20200716_122947.jpg

20200716_122138.jpg

20200717_183115.jpg

20200717_182451.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kesäloma, pilkkuhevonen, koulun alku, kesä ohi vai ei, sijaisvanhemmuus, poni, hevonen, koira, minipossu, kissa, ankat, lapset, töitä, koulua, sokeriorava, suru, läheinen, vakava sairastuminen, syöpä

Laitumelle vihdoin!

Keskiviikko 8.7.2020 klo 18:54 - Pilkkukuumeilija

Daisyn & Daimyn kesäloma alkoi!

Ihana kesä!! Harmittavasti kyllä helteet loppui juuri kun sain omat heppani aivan ihanalle laitumelle järven rannalle nyt viime viikonloppuna, eli heinäkuun alussa. Vuokrasin siis niille kahden hehtaarin peltolaitumen järven rannalta n.30 kilometrin päästä kotoani. Tämä tuli tarjolle jo alkuvuodesta ja silloin kävin paikan katsomassa ja sopimassa vuokrauksesta. Nyt hevosten ollessa siellä, käyn tietysti päivittäin katsomassa, että kaikki on ok ja pellon omistaja asuu siinä lähellä ja ilmoittaa jos jotain poikkeavaa.

Pitäisi olla myös Daimy -ponille hyvä laidun, kun ei ole vahva ja lannoitettu, mutta ei myöskään kitukasvuinen (joissa monesti kovat sokerit). Tarkoituksella nyt myös mentiin vähän myöhemmin, eikä heti touko/kesäkuun vaihteessa jolloin heinän ravinteet vahvimmillaan. Daimy on kuitenkin jonkun verran lihava. Ponin kanssa saa laidunasioissa olla aina tarkempi! Onneksi nämä myös liikkuvat yhdessä paljon, Daisy etenkin on kova liikuttamaan Daimya. Kutsunkin sitä Daimyn omaksi henkilökohtaiseksi personal traineriksi. :-)

Oli muuten paljonkin asioita mietittävänä, kun vein hepat pois omasta pihasta. Etenkin, että on aikaa ja rahaa (bensaa palaa) käydä siellä joka päivä versus kotipiha, kun ei tarvitse ajaa kotoa mihinkään ja mitä jos jotain sattuu, kun en olekaan paikalla? Kotipihassa kuitenkin saan ne tarkistettua monta kertaa päivässä, mutta ei ole kyllä mitään järkeä ajella 60 km useamman kertaa päivässä.. Onneksi pellon omistaja asuu siinä vieressä. Vedetkin saan siitä pellon omistajan pihalta omilla kanistereilla vietyä laitumelle. Jos olisi enemmän hevosia, niin vesiasiankin saisi miettiä uusiksi, koska helteellä iso hevonen juo sen 100 litraakin päivässä ja siinä olisi useamman hevosen kohdalla jo muutamalla 10-20l kanisterilla tekemistä viedä vedet.. Mutta näille kahdelle ihan hyvin onnistuu. Ja kun ei ollut valmis laidun missä muita hevosia, niin myös itse piti aidata. Siinä olikin vähän laskemista, että kuinka monta tolppaa ja kuinka monta metriä aitanauhaa.. Plus akulla toimiva paimen piti hankkia, koska kotona sähköpaimen toimii verkkovirralla ja semmoista ei saa laitumelle. En kylläkään aidannut heti koko peltoa, koska hyvä vähän katsoa miten homma alkaa toimimaan ja kuinka paljon nämä syö tai talloo, ettei turhaan aitaisi koko peltoa. Tosin eipä siitä haittaakaan kyllä olisi, jos vetää välilangat. Näiden kanssa ei vaan ole kiirettä lisäheinälle, niin kerkeää myöhemminkin aitaamaan ja no ootella seuraavaa tiliä. Kustannuksia kun syntyy ostamalla kaikki tarvittavat, laidunvuokra ja lisäksi kuljetus kun ei omaa traileria ole.

Itse en tosiaan omista traileria, en edes pikku eetä. Vielä ei ole ollut kyllä tarvettakaan, hyvin vähän loppujen lopuksi ollaan liikuttu. Omalla autollani ei saa muutenkaan vetää kuin pientä traileria ja silloin olisi joutunut viemään hepat erikseen yksi kerrallaan. Nuoren hevosen kanssa se kaveri on ihan hyvä juttu kun ei ole vielä kokenut matkustaja. Lisäksi itse en ole kyllä mikään varma trailerinvetäjä. Olen kyllä poneja kuskannut ja on ollut oma traikkukin pikkuponiaikaan. Traikkua osaan peruuttaa ja tuleehan se perässä mihin vaan ja ponien kanssa asia ei jännittänyt, mutta ison nuoren hevosen kanssa olisi hyvä olla kokenut kuski. En näe itseäni ainakaan vielä sellaisena, joten ostin palvelun kokeneemmalta.

Daisy empi n. 15min koppiin mennessä, kun oli uusi tuntematon koppi, aiemmin on mennyt ihan ok. Ne muutaman kerran mitä on kuskattu. Kuitenkin pian rohkaistui ja Daimy on hyvä tuki ja turva kokeneena ja varmana ponina. Tässä kopissa olikin yläosa pressua ja edellisissä ollut kiinteä vanerinen tmv. luukku ja se olikin Daisylle kauhistus. Vaikka se pressu toki laskettiin hiljaa ja hevoselle puhellen, niin Daisy paikoillaan ravasi kauhuissaan ja oli hyvinkin sen oloinen, että hyppää minä hetkenä hyvänsä etupuomin päälle. Luojan kiitos olen treenannut sen kanssa paljon päällä myötäämistä ja käyttänyt positiivista vahvistetta (porkkanaa ja naksua), sillä sain sen olemaan hyppäämättä ja vain ravasi paikoillaan koko traikun hytkyessä sen tahdissa.. Onneksi oli iso, uusi ja telitraileri ja kunnon vetoauto, niin ei ollut kuitenkaan mitään vaaraa esim. kopin kaatumisesta. Ei kait ne kyllä muutenkaan hevillä kaadu.. Siinä vaiheessa vain itsellä kävi kaikki kauhuskenaariot mielessä, että jos se kuitenkin hyppää etupuomin päälle, viimeistään traikun ollessa liikkeellä (koskaan ei ole sitä tehnyt, mutta nuori hevonen). Mietin, että eipä se pikkuponien kanssa ollut koskaan pelkona, ainakaan niin, että siinä nyt mitään hirveitä kävisi.. Olin iloinen, että oli kokenut kuski MINUN turvana ja rohkaisijana! Matka meni hyvin ja Daisy matkusti hyvin yrittämättä mitään etupuomin päälle tulemisia.

Ihan laitumelle asti ei traikulla viititty mennä, vaan hepat jäi pellonomistajan pihaan josta talutettiin ne laitumelle. Matkan päätteeksi Daisy oli hiestä märkä jännitettyään niin paljon, mutta pressun avaus ja lastaussillan avaaminen ei sitä enää jännittänyt. Myös reilu kilometrin matka taluttaen vieraassa paikassa laitumelle meni hienosti. Siinä se luotti selkeästi minuun ja laitumelle päästessään ne molemmat tuli vasta meidän perässä tutkimaan laitumen perimmäistä nurkkaustakin. Eli mitään hienoja laukkaspurtteja ne ei jaksanut kumpikaan enää siinä vaiheessa ottaa. Seuraavina päivinä ne oli selkeästi linnottautunut siihen laitumen nurkkaukseen mistä ne tuotiinkin ja vähemmän käyneet siellä toisella puolella aitausta. Oli niin tallattu se nurkkaus ja polkuja näkyi hyvin pitkässä heinässä. Seuraavina päivinä kun olivat kotiutuneet, niin alkoi jo se tuttu laukkailu ja niiden välinen kisailu.

Muistan montakin hevosta jotka aina villiintyy laitumella niin, ettei niitä saa ainakaan ekoina päivinä laitumelta kiinni tai sitten myöhemmin loppusyksystä laidunkauden jälkeen.. Ei kaikki omia, mutta on ollut kyllä omanakin semmoinen. Näissä on ilahduttavaa huomata, että laitumeltakin mua tervehditään iloisesti hirnahtamalla ja tulemalla heti oma-alotteisesti luokse! Ja kun lähden kävelemään aidan viertä aidan ulkopuolelta sieltä Daisy aina kiirehtii mun vierelle ja kävelee rinnalla laitumen loppuun asti ja jos jään johonkin seisoskelemaan, niin sekin jää. Daimykin sieltä tulee sitten, mutta enemmän Daisyn perässä. Daisylle taas se oma ihminen on tärkeä. <3 Mun rakkaat! <3

Kunhan ilmat lämpenee, niin päästään varmasti kokeilee uintipuuhiakin. Kunhan herkkä Daisy suostuu veteen.. Siinä on heti laitumen vieressä veneranta, missä saa ihan luvan kanssa uittaa hevosia. Ja siinä nähtiinkin eilen kun kävi lähitallin kaksi hevosta ratsastajineen katsomassa rannalta, mutta oli turhan kova aallokko silloin. Siinä oli munkin hepoilla ihmettelemistä, kun vieraat hepat siinä ihan heidän vieressä, mutta olivat vaan siinä rannalla käymässä. :-) Ja onneksi tuolla ei ole nyt ollut sinilevää, joten uimaan varmasti vielä päästään!

Nähtiin tavi poikasineen muutamana päivänä, kun on tullut auton edelle juuri laitumen kohdilla ja siitä talsinut veteen. Vesilinnut on kyllä yksi mun lemppareista, kuten omat ankatkin! Ihania! <3

Aivan ihana paikka ja mä odotan, että meille tulee ihana kesä tuolla! Suunnitelmissa myöskin telttailla siinä hevosten lähellä ja jättää meidän huvilateltta siihen taukopaikaksi meille. Ja mitä nyt vielä keksitäänkään. Ihanat maisemat ihan vaan kävellä heppojen kanssa tuolla. Tulis vaan nyt sitä aurinkoa ja lämmintä!! :-)

Kyllä on piristänyt mieltä! Terv. pilkkukuumeilija :-D

20200705_152409.jpg

20200705_152308.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: laidun, järven rannalla, hevoset, hevonen, poni, järvenranta laidun, Daisy, Daimy, pilkkumania, pilkkuja, pilkullinen hevonen

Kuulumisia!

Maanantai 8.6.2020 klo 20:57 - Pilkkukuumeilija

Kuulumisia viime kuukaudelta!

Ensiksi palaan syihin siitä miksi jouduin viemään Fredin, ihanan pilkkukoirani, dalmatialaisen viimeiselle matkalleen. Asia on minulle yhä vaikea, enkä halua siitä sen enempää jauhaa, mutta jotain siitä voin kertoa. En kaipaa arvosteluja, enkä asian puimista, mutta haluan silti kertoa mitä tässä kävi.

Fredin käytös muuttui hyvin yllättäin ja se eräänä päivänä syöksyi lapsieni kimppuun, jotka olivat trampoliinilla hyppimässä. Fredi puri trampalla ensin toista lasta ja retuutti selästä ja hihasta, kuitenkin tilanteen siinä hetkellisesti rauhoittuen ja lapset lähtivät trampalta pois.  Lapsieni jo poistuessa trampoliinilta, Fredi kuitenkin vielä hyppäsi toisen lapsen päälle kaataen tämän ja purien useammasta kohtaa. Ennen kuin itse ennätin väliin ja edes tajuamaan mitä tapahtui. Tilanne alkoi hetkessä ja oli ohi hetkessä. Fredi oli ennen tilannetta ja tilanteen jälkeen heti oma itsensä. Tilanteen pelasti se, että oli kylmä päivä ja lapsilla oli vielä suht hyvin vaatetta päällä. Kovin isoja puremajälkiä ei tullut, mutta kokemus oli traumaattinen meille kaikille.

Fredihän on kodinvaihtaja ja ollut meillä vasta vuoden, se on ollut lapsiperheessä ennen meille tuloa, enkä usko, että se on aiemmin näin käyttäytynyt edes edellisessä kodissaan. Joitain viitteitä sen arvaamattomuudesta oli jo aiemmin, mutta en koskaan uskonut, että se käyttäytyisi näin rajusti ja tekisi mitään noin yllättävää. Millään tavalla kipeältä se ei vaikuttanut. Oikeastaan en edes tiedä tarkalleen mitä tapahtui, mikä siis Fredille tuli, mutta en halunnut, enkä pystynyt asiaa lähtemään sen enempää selvittämään, koska luotto koiraan meni. Ja koska olen myös sijaisvanhempi, niin en todellakaan voi pitää arvaamatonta koiraa ja lähteä lasten kustannuksella selvittämään toistuisiko tapahtuma ja mikä siihen oli syynä. Lapsilla on jo ennestään ihan riittävästi traumoja ja meidän perheen ei kuulu niitä aiheuttaa lisää.  Jos olisin lapseton, en usko, että olisin vienyt Frediä vielä lopetettavaksi, mutta tässä tilanteessa se oli ainoa oikea ratkaisu. 

20190716_164731.jpg

Niin iso ikävä Frediä ja sydämeen sattuu katsoa sen kuvia! Lepää rauhassa rakas ystäväni, Fredi! Ainoa pilkkukoirani! <3

Omilla vanhemmillani on ollut dalmatialainen vuosia sitten ja senkin elämä päättyi lyhyeen, koska kävi jonkun nuoren tytön päälle ja raateli käden todella pahaan kuntoon. Vanhempani varoittelivat minua tästä rodusta, mutta en uskonut. Enkä kyllä vieläkään usko, että itse rotu olisi tähän syynä. Yksilökysymys ja taustalla vaikuttaneet asiat, perimä, kokemukset. Fredin kohdalla en tiedä paljoakaan näistä. Vanhempieni koira oli syntynyt ilmeisesti sen ajan pentutehtailijalle ja pentuekoko oli iso ja pentueen emässä oli jotain luonnevikaa (jälkeenpäin kuultua). Fredin suvusta en ole kuullut mitään vastaavaa. En menisi vannomaan, vaikka Fredillä olisi ollut aivokasvain? Kyllä silti kiinnittäisin huomiota tämän rodun kohdalla jalostukseen ja luonteeseen, kuten kyllä minkä tahansa rodun kohdalla pitäisi. Onhan se hyvin suosittu rotu ja valitettavan paljon olen huonoa nyt kuullut. Siltikään en sanoisi, etten enää ikinä missään nimessä tämän rotuista ottaisi. En tiedä. Toki tällä hetkellä on tunne, että en halua yhtään koiraa enää lisää.

Vasta viime syksynä jouduin luopumaan australianpaimenkoira Mindystä sen sairauksien takia. En ole siitäkään kunnolla ehtinyt toipua. En usko, että meillä on pitkään aikaan uuden koiran aika. Minun silmissäni siltikään kumpikaan roduista ei ole piloilla, ei australianpaimenkoira, eikä dalmatiankoira. En tiedä tuleeko meille kumpaakaan noista roduista enää, mutta en täysin poissuljekaan ajatusta. En kyllä myöskään riemusta kiljuen voi suositella rotu(j)a kenellekään, kummassakin rodussa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tarkkaan kannattaa ottaa selvää.

20190415_152423.jpg

Aivan liian monta rakasta ystävää olen lyhyen ajan sisällä menettänyt. Sydämeni on palasina ja ei se varmasti koskaan enää ihan ehjäksi tulekaan. Kyynelien läpi tätäkin kirjoitan. Niin paljon yhä sattuu, kun kaivoin näiden kahden rakkaan kuvat tiedostoista. <3 Voi  rakas Mindy, sinuakin mä niin kaipaan!! <3 <3 <3

Samaa kyllä olen sanonut chihuahuastakin. Luonteeltaan ne on aivan ihania ja pieni koira ei ainakaan pahasti pääse ketään vahingoittamaan, mutta paljon niillä on sairauksia. Jo kaksi chihuahuaa olen joutunut lopettamaan nuorena, toisen reippaasti alle vuoden ikäisenä ja toisen 6 -vuotiaana. Sairaudet on toki monen rodun ongelma. Onko tervettä rotua olemassakaan? Tästä syystä otin kattavan vakuutuksen uusimmalle tulokkaallemme, eli chihuahua Mintulle. Yleensä mun eläimillä ei ole ollut vakuutuksia, koska kun eläimiä on paljon niin vakuutuksiin menee ihan älyttömät summat rahaa ja niillä olisi jo monta eläinlääkärilaskua maksanut. Mintun kohdalla taas en miettinyt yhtään, että otanko vakuutuksen..

Muuten meille ei kai kuulu mitään ihmeellistä. Valokuvausta olen harrastanut entiseen malliin, lenkkeilyt on mennyt vähän miten on mennyt...  Ihan motivaatio ei ole ollut kohdallaan, surussa vellonut. Ei siitä sen enempää just nyt. Daisyn olen kuitenkin päättänyt nyt opettaa ajolle. Olin ajatellut ensin, että en.. mutta nyt on molemmille hepoille etsinnässä edulliset kärryt ja valjaat, niin päästään aloittelee nekin hommat. Ja valjakkoajohan se on mikä kiinnostaa. Daisyn kanssa haluan päästä aloittamaan jotain järkevää ja säännöllistä, kun ratsastamaankaan sillä ei vielä vuoteen pääse. Ja no ehkä kaikuu vähän korvissa mun miehen sanat; "Miksi sun pitää ostaa aina niitä hevosia millä ei tee yhtään mitään, vuosikausia saa odottaa ja tuolla ne turhan panttina vaan seisoo??!!!" Ja ei se kuuntele, kun sanoo, että voihan maasta käsinkin tehdä vaikka ja mitä.. Kaikuu mun sanat kuuroille korville..

20200602_192017.jpg

Onneksi on näitä elämän piristäjiä!  mm. Daisy, Daimy & ankat!! Ankkojenkin tekemisiä on niin ihana seurata ja niistä tulee aina niin iloiseksi! :-)

Mintun kanssa oon ajatellut, että kun ankat tuli takaisin ja mulla ei ole enää paimenkoiraa, niin kaipa Mintullekin voisi jotain paimennuksen alkeita opettaa. Heräsin ajatukseen, kun se innoissaan juoksi ankkojen ympäri ja ympäri ja ympäri.. ja ajoi niitä hetken haluamaansa suuntaan. Siinähän mulle pieni paimenkoira hei!! Löysinpä youtubestakin muutaman paimentavan chihuahuan itselleni motivaatioksi.

Nyt olen opettanut Mintulle, että se voi olla Manteli -possun selässä. On niitä ratsastavia koiria ennenkin nähty, mutta kyllä mun silmissä Manteli ja Minttu on ihan ilmiselvä Timon ja Pumba! Ei tällä mitään sen syvempää tarkoitusta ole. Yhteistä hupia meille ja possu ja koirahan on innostuneita, koska tämä tietää aina paljon herkkuja kuten minkä tahansa tempun opiskelu. Mintun olen saanut jo siihen mielentilaan, että se ihan tyytyväisenä makoilee possun selässä odottaen vuoroaan milloin emäntä tiputtaa kinkut suuhun! :-) Possun taas ei tarvitse kuin seistä paikallaan ja se taas on Mantelista vielä hetkittäin harmittavaa, koska haluaisi tulla lähemmäksi valkkaamaan parhaimmat herkut! :-D

Tässä vielä yksi piristyskuva päivään! Timon ja Pumba..... Eikun siis Manteli & Minttu! <3

20200608_182704.png

Surumielinen sinnittelijä teidän oma Pilkkukuumeilija

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koiran lopetus, agressiivisuus, arvaamattomuus, valokuvaus, pilkkuhepat, pilkkuponit, Daisy, Daimy, Manteli, Minttu, chihuahua, minipossu, hevonen, poni, coton de tulear, pilkkumania, kuulumisia, dalmatiankoira, australianpaimenkoira, jalostus, sairaudet

Hyvää vappua lukijoille!

Perjantai 1.5.2020 klo 21:44 - Pilkkukuumeilija

Vappukuvailuja ja pelottavat ilmapallot

Vaikka mikään ammattivalokuvaaja en olekaan, niin tykkään ottaa paljon kuvia eläimistäni. Se nyt ehkä onkin suurin syy ylipäätään pitää facebook -sivuja ja blogia.. En mikään super innokas ole kirjoittamaan, mutta etenkin kuvaillessa tulee silloin tällöin vastaan asioita, joista tekee mieli "avautua" enemmän ja blogi sopinee siihen paremmin kuin facebook -sivut. Ja tänne on kiva jakaa kuvia, joita on monesti tuhat samantyyppistä.. Ihan kaikkia ei viitsi faceenkaan tunkea.. ;-)

Mietin, että olisi kiva saada kivoja vappukuvia hevosista, mutta tulikin kuvattua ensin koiria kun ne siinä oli vieressä jo valmiina. Koirien kuvailu on aika helppoa, etenkin Fredin ja Hipsun, koska ne osaa jo -paikka käskyn ja ovat tottuneet moneen. Minttua vähän jännitti pallot, mutta ei mitenkään merkittävästi ja rohkaistui siinä Hipsun ja Fredin vieressä.

Hevosten kanssa jo osasinkin odottaa, että ilmapallot on niistä pelottavia. Ulkona vieläpä tuuli jonkun verran ja ilmapallot sitten leijaili hallitsemattomasti aina hetkittäin, joten oli vaikea kerralla siedättää paljon. Daimy on yleensä se uteliaampi ja rohkeampi, mutta nyt ei senkään kantti kestänyt niin, että olisi saanut sen rentoutettua pallot kyljessä. Oli alunperin ajatuksena laittaa pallot Daimyn kaulalle, mutta siedätys olisi pitänyt aloittaa paljon aiemmin kuin vappupäivänä kun kuvat olisi pitänyt jo olla.. No, kuvaillessa usein joutuu muuttamaan vähän suunnitelmiaan ja ehkä ensi vapuksi tulee siedätettyä hepat ilmapalloihin paremmin.. Ainakin tässä tulee jatkettua siedättämistä niihin palloihin vapun jälkeenkin, samalla voisi siedätellä muihinkin asioihin mitä tulee mieleen. Erittäin hyvä asia muutenkin nuoren hevosen koulutuksessa tottua kaikkeen mahdolliseen. Jonkun verran tätä on tullut tehtyäkin, mutta ei nyt vähään aikaan.

Manteli -possua oli kuitenkin lopuksi kaikkein kivointa kuvata! Sekin aluksi vieroksui ilmapalloja, mutta eipä tarvinnut montaa leipäpalaa syöttää, kun ilmapallot ja serpentiini olikin jo maailman kivoin asia! Ahneen eläimen vahvin puoli, kun joitain asioita koulutetaan. Lisäksi totesin, että onhan Mantelilla eniten myös erilaisia ilmeitä ja tarjoaa niitä helposti. Manteli oli siis kuvauksellisin, ainakin tällä kertaa! :-) <3

Lisäksi voin tässä tyytyväisenä todeta, että lenkkeilyt on onneksi nyt arjessa pysynyt tiiviisti mukana! Sitä myöten kunto hieman noussut ja alkaa siis olla aika nostaa lenkkeilyjen määrää. Hieman on painokin pudonnut itseltäni, vaikka valitettavasti ehti tuossa alkukevään laiskottelun myötä noustakin ihan uusiin lukemiin edellisen punnituksen jälkeen. Kyllä silti huomaan miten sitä virkistyy ja motivoituu kun onnistuu pitämään lenkkeilyn vaan mukana ja huomaa tuloksiakin tulevan! Tosin tässä olen huomannut, että painon pudotusta olisi vailla etenkin Daimy-poni ja Manteli-possu.. Hipsulla ja Fredilläkin on kyllä hieman ylimäärästä, mutta niiltä ne on jo nyt lähtenyt putoamaan lisälenkkeilyn ansiosta. Mantelilla ja ponilla on taas myös ruokintaan perehdyttävä enemmän. Daimylla on vapaa heinä Daisyn kanssa ja Manteli saa ihan liikaa herkkuja ja ruoka-annostakin olisi varaa pudottaa. Mulle on aina ollut jotenkin ongelma pitää eläimet sutjakkaana.. (itseni lisäksi, jospa oman kuntoilun ohella parantaisi eläintenkin ruokintaa/liikuntaa).

Kotisivujeni kävijämääristä olen myös huomannut, että ilahduttavasti on viime aikoina tullut blogiini uusia lukijoita!! :-) Olen erittäin otettu tästä ja toki motivoi tätä(kin) hommaa jatkamaan, kiitos siis siitä! :-)

Ja lopuksi tässä vielä teille vappukuvailujeni satoa, hyvää vappua rakkaat lukijat! <3

20200501_201334.jpg

20200501_200333.jpg

20200501_2003300.jpg

20200501_200035.jpg

20200501_201031.jpg

20200501_1942560.jpg

20200501_194321.jpg

20200501_141939.jpg

20200501_141345.jpg

20200501_142025.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vappu, hevonen, poni, koira, minipossu, vappukuvauksia, pelottava ilmapallot, ilmpallot, pilkkuja, pilkkumania

Motivaatio kadoksissa, kesää odotellessa

Lauantai 18.4.2020 klo 17:49 - Pilkkukuumeilija

Motivaatiota odotellessa, kesä kadoksissa

Vai mitenkä se nyt onkaan? Motivaatiota on saanut jostain pohjamudista kaivella, koska se on ollut totaalisen kadoksissa tässä ikuisen marraskuun syövereissä.. Itse tykkään kyllä vuodenajan vaihteluista ja kaikki vuodenajat menettelee, mikäli ne oikeasti olisi sellaiset kuin ne parhaimmillaan on. Syksyn ruska, ihanat värit, talvella lunta ja pakkasta, keväällä aurinko pilkistelee ja kasvit heräilee ja kesä lämmin ja kaunis.. No, viime kesä oli ihan jees, sen jälkeen on täällä Etelä-Suomessa satanut joka päivä vettä ja kaikki paikat alkaa olla hirveetä mutalillua.

En muista kertaakaan kun on hevoset ollut omassa pihassa näinä vuosina (siis jo aiemmat eri yksilöt kuin nämä nykyiset), että olisi ollut näin märkää ja mutaa. Ei kestä isonkaan tarhan pohjat enää. Meillä ei siis hiekkatarhoja, vaan luonnonpohjaiset jotka yleensä on ollut ihan ok koko talven. Metsätarha olisi ollut vielä nytkin ihan ok, mutta neiti Daisy päätti muutaman kerran laajentaa reviiriään sen verran, että jouduin sen osan niiltä nyt toistaiseksi sulkemaan. Siellä ei jostain syystä sähkö kulje ja en ole saanut sitä laitettua kuntoon. Hepat saavat kyllä useamman tunnin päivässä olla pihassa ja siellä metsätarhassa kun olen itse kotona ja valvomassa, mutta ilman valvontaa ei ole nyt voinut jättää. Tämän koronaepisodin takia nyt on kyllä tullut oltua kotona 24/7, että siltä osin asia kunnossa.

Eipä tuo Korona nyt muutenkaan ole meidän arkea ihan hirveästi muuttanut, kotona olen ollut muutoinkin, etäopiskellut siinä sivussa. Sosiaalipedagogisen koiratoiminnan ohjaukseen valmistuin viime joulukuussa ja lastenohjaajan opinnot on nyt tauolla. Uutta työtä en ole nyt etsinyt, koska meille olisi ollut tulossa uusia sijoitettavia lapsia ja sitten edellytetään muutenkin, että on ensimmäisen vuoden kotona. Nyt vaan sekin asia venyy, kun on tämä korona ja mm. kotikäynnit on nyt tauolla sosiaalitoiminnasta. Ja koska olen kotona, niin pojatkin on nyt kotona.  Eipä tässä tilanteessa ole nyt järkevää etsiäkään työtä. Rahaa toki saisi olla enemmän (niinkuin aina).. Myin Daimyn kärrytkin, kun ne ei ollut meille sopivat ja juuri nyt ei ole sitten rahaakaan uusiin.. Tänään juuri hain äidiltäni polkupyörän lainaan ja ajattelin ruveta pyöräilemään ainakin ponin ja Fredin kanssa. Mahdollisesti Daisynkin kanssa. En olekaan vuosiin pyöräillyt.. Omat elämänmuutoksetkin on mennyt plörinäksi ja olen varmaan pikemminkin lihonut kuin laihtunut, vaa'alle ei edes uskalla mennä! ;-D.. Kesäksi on kyllä kivoja suunnitelmia hevosten osalle ja jos kaikki toteutuu ja tulisi lämmin kesä, niin uskon, että liikunta-asia ainakin korjaantuu kuin melkein itsestään..

Nyt on onneksi ainakin ensi viikolle luvattu nättiä kevät säätä, jopa +14 astetta. Mä huomaan itsestäni kuinka älyttömästi sää vaikuttaa mun mielialaan ja juuri motivaatioon tehdä elämän muutoksia ym. Jos on kaunista ja aurinkoista, niin olen pirteä ja iloinen ja jos vaan sataa ja on kylmää ja synkkää niin alkaa omakin mieliala laskea kuin lehmän häntä.. Ehkäpä jos nyt kevään ja kesän aikana saisi itseänsä niskasta kiinni, niin ei myöskään myöhemmin repsahtaisi niin helposti ja vaipuisi epätoivoon.. Tämä talvi on kyllä ollut itselle vaikea ja synkkä, vaikka omassa elämässä ei mitään ihmeellistä ole nyt tapahtunutkaan. Ja sinänsä ei olisi edes syytä synkistelyyn, asiat on ollut ihan ok, mutta tämä sää vaan vetää mielen niin matalaksi. Sen takia blogikin on ollut hiljainen. Menneisyydessäni on ollut niin paljon synkkää ja negatiivista, että en halua siinä enää kärvistellä ja ei halua sellaista edes tänne purkaa. Ainakaan jatkuvasti, koska pääosin kaikki on hyvin. :-)

Ja tulihan meille tammikuun lopussa kaikkien piristykseksi aivan ihana pikku ilopilleri chihuahua -Minttu! <3 Minttu on nyt 4kk ja on saanut ensimmäiset  2 rokotusta. Rakastaa kaikkia ja kaikkea! Tosin luonnettakin löytyy!! :-D

20200227_130539.jpg

Pääsiäisenä oli vaihteleva sää, mutta hetken se ilta-aurinko pilkisteli ja juuri silloin sain muutaman kivan kuvan otettua heposista. :-)

20200411_190720.jpg

20200411_190653.jpg

20200411_191301.jpg

20200411_191434.jpg

20200411_191831.jpg

20200411_191500.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: motivaatio, hevoset, ikuinen marraskuu, ihana kevät, kevät, kesää odotellessa, koira, hevonen, poni, pilkkuja

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Torstai 2.1.2020 klo 20:08 - Pilkkukuumeilija

Meidän uusi vuosi 2019

Hyvää uutta vuotta 2020 kaikille lukijoilleni!! Kuvassa ihana sinisilmä Daimy!

Tässä postauksessa kerron vähän miten meidän uuden vuoden vaihtuminen meni tämän eläinpoppoon kanssa.

original_file_home.jpg

Meillä oli rauhallinen uusi vuosi. Tämä oli ensimmäinen uusi vuosi Fredin, Daisyn ja Daimyn kanssa, siis minun kanssa vietettynä. Daisy on viettänyt ensimmäisen uuden vuotensa Viron puolella ja Daimy ja Fredi jo useamman Suomessakin. Fredistä jo osasinkin odottaa ettei se raketteja pelkää (luonnetestattu ja laukausvarma), ennestään taas tiedän että Hipsu vanhuksemme pelkää niitä kovasti.

Asumme kahden kaupungin välissä, mutta maaseudulla oman päättyvän tien päässä ja lähimpään naapuriin on n. 500m, sitä seuraavat naapurit asuu noin kilometrin päässä. Me emme itse ammu raketteja ja ihan vieressä ei paljoa ammuta muutenkaan, lähimmistä kaupungeista kantautuu kuitenkin rakettien pauke selkeällä säällä niin, että sen selkeästi erottaa ja pauke jatkuu sen klo 18.00 -2.00 taukoamatta. Kauempaa näkyykin rakettien valoja ja satunnaisesti näistä lähimmistä naapureista. Ihan pahimmassa paukkeessa emme siis onneksi joudu olemaan, mutta Hipsulle tämäkin riittää, niin että se alkaa panikoimaan illan suussa ja sen paniikki jatkuu sinne aamuyöhön asti. Olen sen kanssa kokeillut monenlaista ja tänä vuonna kokeilin thundershirtia, alkuillasta se hieman auttoi, mutta kyllä Hipsu sitten pahimman paukkeen aikana jatkuvasti läähätti ja tärisi. :-( Itse en mielelläni turvaudu ns. mieliala lääkkeisiin, mutta mietinnässä kyllä on seuraavaan uuteen vuoteen. Vanhukselle haluaisi taata jo stressittömät uudet vuodet ja loppuelämän. Fredi ei tosiaan pelännyt yhtään ja käytiin iltapisullakin siinä vielä klo 20 ja aamuyöstä uudestaan. Hipsua ei saanut ulos kuin klo 17 maissa ja seuraavan kerran vasta aamulla. Väkisin en edes yrittänyt viedä pelkäävää koiraa. Manteli -possuakaan ei paukkeet ja jyskeet haittaa, se pitää itsekin niin kovaa meteliä, ettei se varmaan paljoa sen omasta ääntelystä poikkea! ;-)

Hevoset mulla asuu pihatossa normaalisti ja isossa tarhassa, joka on leveällä aitanauhalla ja järeillä puutolpilla aidattu. Niillä on kuitenkin pieni ns. sairastarha pihaton yhteydessä, joka on vankemmin aidattu, leveän sähkönauhan lisäksi on  vielä useampi kerros lautaa ja verkkoaita. Tähän ne nytkin suljin jo alkuillasta ja useat tallin pihavalot päällä (joita harvemmin pidän päällä, kun käytän itse enimmäkseen otsalamppua ja teen muut tallihommat yleensä päivän valossa). Lisäksi riimut päässä varotoimenpiteenä. Ja tietty itse kotona ja mulla on olohuoneesta suora näkyvyys tähän tarhaan ja pihattoon. Hevoset alkoivat olla vähän levottomampia heti klo 18 ja siitä pian menin niitä rauhoittelemaan ja palkitsemaan runsailla porkkanoilla rauhoittumisesta. Tätä jatkoin koko illan yöhön asti, n. tunnin välein kävin rauhoittamassa ja tämä tosiaan rauhoittaa hevosia silminnähtävän paljon. Kun pahin pauke alkoi, alkoi mun hevoset olla jo niin rauhallisia että ne seisoivat vain paikoillaan. Daimy ei pelännyt juuri yhtään ja rauhoitti olemuksellaan nuorta reaktiivista varsaa. Daisykaan ei reagoinut levotonta kävelyä kummemmin koko iltana ja pahimman paukkeen aikana siinä puolen yön aikoihin lähinnä vain sen silmistä ja pään asennosta näki, että jännitti. Olen todella ylpeä tästä, koska koskaan ei voi etukäteen silti tietää miten kukin hevonen reagoi. Pohjatyö oli tehty toki jo naksutinkoulutuksella, eli syöminen rauhoittaa, porkkanat on positiivinen elementti ja luottamus meidän välillä. Lisäksi ne olivat muutaman kuukauden kuitenkin vuokratallilla, joka sijaitsee ampumaradan vieressä ja olivat jo siis jonkin näköiseen paukkeeseen tottuneita. Sitä en tiedä miten ne ovat viime uudet vuodet olleet, mutta ainakaan mitään pahoja kokemuksia ei varmasti taustalla ole. Molemmat on silti nuoria ja olen erittäin ylpeä niistä tämän(kin) kokemuksen jälkeen! Itselläni on taustalla myös uusi vuosi eräiden edellisten hevosteni kanssa, jossa kaikki meni mönkään ja hevoseni olivat karkuteillä uutena vuotena. Tosin ei ollut näin vankat aitaukset, eikä varotoimenpiteet. Onneksi kukaan ei silloin loukkaantunut, ja tästä virheestä olen todellakin ottanut opikseni ja omat eläimeni eivät ole enää koskaan karkuteillä uutena vuotena, jos vain itse sen voin jotenkin estää. Eli ei iske meteoriitti aitaukseen ja riko aitoja tms..... hyvin epätodennäköistä..

Vaikka me nyt pärjätään tämän lauman kanssa ja uusi vuosi meni hyvin ja tulee menemään jatkossakin, niin kyllä mä toivon, että tulisi joskus se laki voimaan, että yksityishenkilöt ei saisi ampua ainuttakaan rakettia. On se kuitenkin niin yhtä helvettiä monelle eläimelle, Hipsuni mukaan lukien.

Alla olevat kuvat on otettu uutena vuotena 2019 pahimman paukkeen aikana. Paukkeen aikana välillä maistui hepoille annettu joulukuusi ja heinäkin. Ihan koko aikaa ei Daisy syönyt, koska jännitti niin paljon. tällöin oma seurani ja porkkanat rauhoitti eniten rauhallisen ponikaverin lisäksi. Lisäksi tässä video, jonka otin kun yksi lähimmistä naapureista räjäytteli raketteja, se oli ehkä koko illan jännittävin kohta hevosten mielestä.

    Klikkaa tätä linkkiä niin näet videon Daimyn ja Daisyn uudesta vuodesta (youtubessa)!

20191231_183856.jpg

20200101_001911.jpg

20191231_234823.jpg

20191231_235913.jpg

2 kommenttia . Avainsanat: hevonen, koira, uusi vuosi, pihatto

Joulu on ohi ja kohti uutta vuotta

Sunnuntai 29.12.2019 klo 15:56 - Pilkkukuumeilija

Tässä vielä joulun parhaat kuvat pilkuista

Meidän joulu 2019 meni rauhallisissa merkeissä ja nyt on nenät jo kohti uutta vuotta. Itselläni on tapana ruveta fiilistelemään joulua jo hyvissä ajoin joulukuun alussa tai monesti jopa marraskuun puolella ja sitten tulee korjattua joulu pois jo heti joulun jälkeen. Tässä siis viimeistään vuoden vaihteessa tulee korjattua joulukoristeet pois. Tänä vuonna ei ollut lunta täällä Etelä-Suomessa ja ei oikein kunnon joulufiilistä edes tullut. Lumi on niin erottamaton osa omaa jouluani, että ilman sitä ei kunnon joulua ole. Viime vuonna 2018 lunta oli todella paljon ja se oli ihanaa! Toivottavasti tulisi edes kunnon talvi vielä..

Marraskuun lopulla oli hetken vähäsen lunta maassa ja silloin otin meidän joulukuvat. Tarkoitus oli saada kaikki pilkut samaan kuvaan, mutta Frediä pelotti liikaa, että olisi saanut kivat rennot kuvat kaikista! Daisy on todella kiltti ja tykkää koirista, mutta Daimy taas saattaa vaikka puraistakin (kuvissa Daimy on tästä syystä kiinni). Daimy vahtii myös aitausta ja sinne koirilla ei olekaan mitään asiaa, tästä syystä Fredi ei ehkä mielellään ollut niin lähellä hevosia vaikka normaalisti ei niitä pelkääkään. Kuitenkin Fredi mielellään siis säilyttää ns. turvavälin hevosiin, mikä toki kaikessa muussa touhuamisessa on vain hyvä asia. Kuvaa varten vaan etäisyyttä olisi pitänyt harjoitella enemmän ja nyt näihin lumisiin kuviin ei ollut aikaa harjoitella.. Ehkä ensi jouluna sitten..

Vaikka kuvista ei tullut ihan sitä mitä itse oli ajatellut, niin ihanaa miten eläimet tuo oman persoonansa esiin ja esim. Daimy huomasi heti joulupallot ja niillä turvallaan leikki ja tästä tuli mielestäni ihana kuva!

Hieman oli hankaluuksia saada myös Hipsu, Fredi ja Manteli samaan kuvaan ja katsomaan edes jotenkin kaikki kameraan. Kuvakulma sitten unohtui itseltä kokonaan kun keskittyi vain eläimiin.. Hyvää harjoitusta kuitenkin! Ja herkuilla kaikesta selviää (paitsi kuvakulmasta)..

No mutta nautitaan viimeiset joulun herkut ja nauttikaa myös näistä jouluisista kuvista!

Mukavaa joulun aikaa kaikille lukijoille! <3

Syökää kanaa! Toivoo Manteli

20191224_125949.jpg

20191203_145721.jpg

20191203_1456330.jpg

20191203_1457132.jpg

20191203_142540.jpg

20191203_141657.jpg

20191203_142013.jpg

20191203_1423400.jpg

20191203_141855.jpg

20191203_142620.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulukuvat, pilkkuhevonen ja poni, joulun parhaat palat, joulupossu, minipossu, dalmatialainen, joulu 2019

Oma hyvinvointi

Tiistai 10.12.2019 klo 19:48 - Pilkkukuumeilija

Oma hyvinvointi ja jaksaminen

Tämä on asia mikä on mulla viime vuosina jäänyt kaiken muun jalkoihin..

Olen lapseni syntymään asti pysynyt normaalipainossa, eli 29 -vuotiaaksi asti.. No, raskaus toi kiloja reilut kaksikymmentä lisää. Raskauden lopussa makasin kolme viikkoa sairaalasängyssä raskausmyrkytyksen takia ja halu liikkumaan oli kova. Joten heti synnytyksen jälkeen (saliin jäi reilu kymmenen kiloa) pudotin painostani lyhyessä ajassa kymmenen kiloa ja olin taas normaalipainoinen. Kuitenkin minun ei ollut tarvinnut siihen astiseen elämään asti koskaan katsoa mitä suuhuni laitan ja en siis osannut syödä terveellisesti. Olen 162cm pitkä (lyhyt) ja olen kevyimmilläni aikuisiässä n. kaksikymppisenä painanut 45kg ja raskauden alkaessa 29 -vuotiaana oli painoni nousujohteinen ja painoin jo 60kg, ollen kuitenkin normaalipainoinen. Raskauden lopussa painoin 82kg, tämä jäi mieleeni koska se tuntui ihan hirveältä lukemalta ja olin sentään viimeiselläni raskaana ja raskausmyrkytyksen takia myös kovasti turvoksissa. Sairaalasta lähtiessäni siis painoin n. 70kg ja laihdutin itseni silloiseen normaalipainooni (60kg) takaisin suht lyhyessä ajassa, n. parissa kuukaudessa. Ratsastin silloisella hevosellani useamman kerran viikossa ja kävin koirani ja vauvan kanssa vaunulenkeillä joka päivä. Laskin myös ruokani tarkkaan (kalorit) ja laihdutus tuntui helpolta. Nuorempana sain syödä vaikka joka päivä sipsiä ja karkkia ja olin aina hoikka.. Tavoitepainooni päästyäni ajattelin, että voin vähän höllätä.. Ja lihoin lähes kymmenen kiloa takaisin pian..

Tänä päivänä painoni on 78kg, eli lähes se sama kuin sairaalassa ollessani viimeisilläni raskaana ja kauhistellessani painoani.. "Vauvani" on nyt 8 -vuotias ja olen jojoillut koko tuon ajan painollani 70-80 kg väliä.. Välillä olen siis hetkellisesti saanut painoni putoamaan ja innostunut syömään terveellisesti jne. Perusongelmani on se, kun sain melkein kolmikymppiseksi asti syödä käytännössä mitä haluan lihoamatta ihan hirveästi, niin olenkin hirveässä herkkukoukussa.. Tein myös useita vuosia yötöitä ja se oli äärettömän rankkaa lapsiarjen keskellä. Olin siis todella väsynyt ja elin pahimmillaan melkein pelkästään herkuilla. Oloni on ollut jaksamaton, jossain ns. sokerihumalassa, aivosumussa ja sitten ei ole jaksanut liikkua. "Hei! Olen Pilkkukuumeilija ja olen sokeririippuvainen."  Eläimet on pitänyt itseäni aina jotenkin ruodussa, kun on pakko mennä ja tehdä edes jotain niiden kanssa. Kuitenkin helposti on tullut aikoja, että niiden liikuttaminen on sitten jäänyt paljon vähemmälle ja vain hoitanut ruokkimiset, siivoamiset ym.

Olen lukenut useita kirjoja ja netistä blogeja sokeririippuvuudesta ja laihdutuksesta, terveellisistä elämäntavoista ja aika ajoin niitä noudattanutkin. Kunnes taas repsahdan! Pidän kuitenkin tärkeänä omaa hyvinvointia. Ennen kaikkea siksi, koska olen äiti ja sijaisäiti. Haluan olla energinen, terve ja hyvinvoiva, jotta jaksan touhuta lasten ja eläinten kanssa. Ylipainoni on ollut vähän arka paikka ja ajattelin aluksi, etten ikinä kirjoita tälläistä blogiini. Kuitenkin ajattelin, jos se itseäni vaikka vähän tsemppaisi ja pystyisin paremmin pitämään lupauksistani kiinni, kun kerron sen seuraajilleni, joita nyt on kuitenkin täälläkin jo kohta parisataa! :-)

Nyt lähtee siis sadastuhannes uusi yritys ja tavoitteena pudottaa ensi kesään 2020 mennessä 18 kiloa, jotta olisin taas normaalipainoinen (60kg). Olen jo muutaman päivän tässä tsempannut ja käynyt kunnon vauhdikkaalla kävelylenkillä koirien kanssa joka päivä ja "heppaillut". Ja katsonut mitä suuhuni laitan! Itse painonpudotus ei ole kuitenkaan se ykkösjuttu sinänsä, vaan rakastan tätä energistä oloa ja selkeitä ajatuksia mikä lenkkeilystä tulee ja syömällä terveellisesti! Ja olen niin paljon paremmalla tuulella!! :-) Jos lukijoillani on ajatuksia, tsemppaavia ja neuvoja miten pysyä ruodussa niin antaa tulla!!! :-)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: jaksaminen, terveys, ylipaino, painon jojoilu, painon hallinta, herkkukoukku, sokeririippuvuus, väsymys, energisyys

Manteli -possu filmitähtenä

Sunnuntai 8.12.2019 klo 16:33 - Pilkkukuumeilija

Manteli -possun hetki filmitähtenä

Mantelia pyydettiin esiintymään nuorten Gutsy Go -rauhanteossa. Tätä projektia on tehty ympäri maata, mutta tässä kyseisessä projektissa oli asialla Sipoolaiset nuoret. Hieman oli lyhyt varoitusaika, kun jo seuraavaksi aamuksi piti tuoda Manteli Sipooseen paikalle. Onneksi itselläni ei ollut mitään suurempia menoja juuri silloin ja päästiinkin paikalle. Ilman muuta halusin osallistua, koska jo itse aihe "possuterapeutti" oli niin lähellä sydäntä! Olenhan käynyt eläinavusteisen valmentajan tutkinnon ja juuri valmistuin sosiaalipedagogiseen koiratoimintaan ohjaajaksi, eli eläinavusteinen terapia on itselleni muutenkin todella tärkeä asia. Olen näissä koulutuksissa aina miettinytkin, että minipossu sopisi ihan tajuttoman hyvin terapeutiksi näihin hommiin! Koirat ja hevoset on jo niin last season!! :-D

No, ei muuta kuin seuraavana aamuna matka kohti Sipoota. Matkaa oli suuntaansa vajaa 100km, joten ei ollenkaan paha matkakaan. Oltiinhan jo harjoiteltu autoonkin menoa sillan avulla ja ajattelin, että helppo keikka! Hahaha!!! Ei pidä ajatella niin ikinä, kun on possueläimestä kyse.. Ensinnäkään Mantelia ei huvittanut mikään autoon meno heti aamutuimaan, ei kiinnostanut herkutkaan niin paljoa, että autoon viitsisi mennä, vaikka yleensä se kiipeää vaikka puuhun jos herkkuja on tarjolla! ;-) Ja joo meidän minipossu painaa sellaiset n. 60kg tällä hetkellä, että ihan ei sitä autoon nostetakaan. Etenkään kun ei apuvoimia ollut kotona.. Lopulta ei auttanut kuin työntää 60kg halutonta possua siltaa pitkin autoon.. Huh huh. Hiki tuli, mutta possu oli autossa. Jes!! Ajattelin, että ei tässä nyt enää mitään katastrofaalista varmasti tule eteen.. Manteli matkusti nätisti maisemia katsellen ja herättäen hilpeitä katseita mm. liikennevaloissa kurkkien farmarini takaikkunasta. Mietin, että ei se vissiin jokapäiväinen näky ole autossa minipossu, yleensä kai koiria niissä kuskataan enimmäkseen..

Perillä päästyämme Manteli päätti ettei halua tulla autosta enää pihalle. "Ihan kivaa täällä autossa on ja tiedä minne teurastamoon mua viet, joulukin jo kuulemma tulossa!" Ei taaskaan auttanut herkut, ei houkuttelut eikä kiltisti puhuminen tai kiristäminen kinkuksi joutumisesta.. Plääh! Ei muuta kuin hihna possun pyllyn taakse ja vedin sen siltaa pitkin ulos autosta. Huh, hiki tuli taas! Sitten ulos päästyään Manteli päättikin seurata mua kiltisti. Tosin ensimmäinen katastroofi meinasi jo tulla siinä, kun olisi pitänyt mennä portaita yläkertaan. Sanoin, ettei tule onnistumaan, kotona kyllä kulkee, mutta ei se tällä tuulella tule portaita, jos tulee mihinkään.. Onneksi he saivat tilan vaihdettua alakertaan ja sinne neiti possu suostui kävelemään muitta mutkitta.

Itse kuvauksissahan Manteli tapasi useita, oliko 10-20 henkilöä? Jotka kaikki syötti sille herkkuja (jotka olin tuonut mukanani, ettei vatsa mene sekaisin) ja puheli sille niitä näitä. Varsin pian Manteli tajusi, että nämähän on herkkuautomaatteja kaikki ja rupesi jo oikein odottamaan, että koskas seuraava "potilas" tulee ruokkimaan. Lopussa tosin alkoi jo diivaus päästä valloilleen ja alkoi vaatimaan herkkuja ja muutama sai varoa jo näppejään ja yhtä miestä ihan purikin.. Sen session jälkeen olikin varmaan jo terapeuttia vaille kaikki!! :-D Manteli pääsi oikein "kunniakujan" saattelemana lähtemään kotiin. Pari naista olisi halunnut vielä kuvaan, mutta Manteli huuteli jo äänekkäästi vastalauseitaan! Ja autoonhan ei silti olisi menty, niin kivaa oli kai Sipoossa että olisi sinnekin voinut jäädä asumaan. Ei muuta kuin taas työntämään pyllystä halutonta painavaa possua sillan kautta auton takakonttiin. Huh, hiki tuli siinäkin ja kotimatka alkoi!

Possu sai monta uutta ystävää ja numeroitakin annettiin (ei sentään nimmareita tai sorkan kuvia vielä), joten saa nähdä tuleeko kutsuja vielä muuallekin. Mielellään me osallistutaan, vaikka kotona väsynyt possu nukkuikin heti pari tuntia putkeen lastenhuoneen matolla. Itsekin olisin voinut mennä siihen viereen pötköttää. Huoh. Diivan elkeet neiti possulla vaan kasvoi ja olen ollut huomaavinani Mantelissa vähän filmitähden elkeitä muutenkin, palvelun taso ei kuulemma aina ole hänen arvolleen sopivaa ja vauhtikin liian hidas palvelijoillaan.. Saattaa vaikka vaatia seuraavaan esiintymiseensä levittämään punaista mattoa eteensä ja autoajelun ravintolan kautta. Röh!

possuterapiaa youtubessa

20191127_103127.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Gutsy go, Sipoo, nuoret, Manteli, minipossu, possu, sika, filmitähti, Diiva

Daimyn ja Daisyn heinäruokinta

Perjantai 1.11.2019 klo 18:26 - Pilkkukuumeilija

Heinää, heinää, heinää

Sitä saa kantaa selkä vääränä tarhaan.. Olen kokeillut edellisten hevosteni kanssa useampia tapoja ruokkia, eli nämä normaalit heinien jaot 1xpv tai 2xpv tai 3xpv, tai 4xpv tai 5xpv tai 6xpv. 1-2 x päivässä heinien jaot olen toteuttanut, niin että se käytännössä on vapaa heinä, silloin annetut heinämäärät on niin isoja että riittää seuraavaan kertaan asti. 3xpv on yleensä ollut kotona ja vuokratalleilla missä olen ollut, niin ajatuksena ihan normaali heinän määrä, eli yhtään ei jää yli, mutta heinämäärät on silti usein ollut runsaat. Mielestäni tämä on liian vähän kertoja, jos heinämäärät ei ole isoja. Kuitenkin semmoisen isonkin heinäsatsin hevonen syö helposti parissa tunnissa ja tällöin etenkin öihin jää pitkä tauko ilman heiniä, siis ilta ja aamuheinien väliin. 4 -6 xpv ruokinta on jo ihan ok, tosin harvemmin kukaan yöllä jakaa heiniä, tosin itse harrastin tätäkin kun tein lyhyitä työ-öitä. Sain jaettua illalla myöhään heinät ja annettua aamun ensimmäiset todella varhain. Vaan tämä kyllä sitoo todella paljon, etenkin kun hoidan hevoseni lähinnä yksin. Joten kotona olisi oltava käytännössä aina ja tämä ei vaan realistisesti ajateltuna ole mahdollista.

20191031_1145172.jpg

Kannatan muutenkin, että hevosella olisi aina heinää saatavilla. Tämäkin taas vaan tuo mukanaan ongelmia, hevosen lihoaminen, heinää tallotaan ja poljetaan jalkoihin ja suuret määrät menee siis hukkaan. Heinä on kuitenkin hevosen pääasiallinen ravinto ja hevosen kuuluisi luontaisesti syödä pieniä määriä ympäri vuorokauden. Tosin ne villihevoset myös liikkuvat tällöin koko ajan ja ne eivät liho samalla lailla, kun meidän kotipollet pienessä tarhassa aina paali nenän alla. Mun hevoset käytännössä aina vapaalla heinällä, tähän on sitten yritetty keksiä vaan parempia ratkaisuja. On ollut slow feeding verkkoja, joita en taas nuorelle aktiiviselle hevoselle uskalla laittaa, kun uskoisin löytäväni sen joku aamu hirttäytyneenä siihen.. Muuten tämä on ollut ihan ok ja jotain hidastavaa heinän syöntiin näillekin mietin. Alkuun mulla oli vain 1 verkko, mutta siinähän ne hevoset sitten tönöttivät paikoillaan koko päivän syömässä. Sitten on ollut useampia pikkuverkkoja ympäri tarhaa, sieltäkin ne yleensä valitsivat suosikkinsa ja seisoivat suosikkipussinsa edessä, joihinkin heinät ihan pilaantui kun niihin ei koskettu ollenkaan.

20191031_1137422.jpg

Näille nykyisille olen toteuttanut vapaata heinää, mutta en verkkoja. Vuokratallissa niillä oli heinähäkki, mutta se oli hieman vaarallisen oloinen nuorelle sählälle sellaisenaan ja yksi tallin hevosista olikin siihen loukannut itsensä. Niillä oli siellä myös pelkkä paali, jossa muovi oli paikoillaan ja ja vattiin vain vähän. Tästä pelkäsin, että ne syö osan heinän sidontaverkosta.. Ja heinää ne polkivat paljon jalkoihinsa. Se on muuten tosi ikävää, rahan hukkaa ja kova siivoaminen siinä tallotussa heinässä.. Kotiin kun nämä toin, niin aluksi toteutin runsasta heinämäärää useassa kasassa ympäri tarhaa, kesäkuivalla se vielä oli ok, mutta kun syksyn sateet alkoivat niin sitä heinää alkoi olla tallattuna joka puolella ja märkä heinä on kyllä raskasta siivottavaa. Siirryin sitten antamaan vapaasti heinää pihattoon. Siellä ne sitten levittivät sen jalkoihinsa ja kuivikeolkeen ja seisoivat todella paljon vain siellä syömässä.

Nyt rakensin niille samantapaiset heinähäkit, mitkä oli vuokratallissa, mutta hiukan tuunattuina ja siellä ne oli ns. pystypäin, itse pidän niitä kaadettuna pitkittäin. Metalliverkon raot oli niin suuria, että epäilin että sinne ne jalkansa tunkee ja katkoo koipensa, niin laitoin niiden ympärille tiheämpää tukevaa verkkoa. Tallissa on nyt yksi laatikko ja melkein niiden tarhan toisessa päässä pienessä metsikössä toinen,  näin ne saavat ainakin liikuntaa kävellessä näiden laatikoiden väliä. Metsän kiinnostavuutta olen lisännyt piilottelemalla lisärehuja metsän kätköihin, laittamalla sinne toisen suolakiven ja mietinnässä myös jokin mineraalikivi. Pihattotalli on niiden mielestä jo muutenkin kiva, siellä ruokitaan, vedet on siinä vieressä, paksu olkipatja missä köllötellä jne. Sinne ne hakeutuvat muutenkin, nyt yritän saada kiinnostusta lisää aitauksen vikaan osaan, jonne tulee sitten hieman kävelymatkaa jos edestakaisin kävelisivät. Ajatuksena samantyylinen kuin paddock paradise -tarha. Tämäkin kiinnostaa itseäni ja olen hommannut siitä kertovan kirjankin, mutta vieläkin vähän vierastan sitä aitaus-sokkeloa, mikä siinä on, vaikka ymmärrän kyllä sen idean. En ole ainakaan vielä tätä lähtenyt toteuttamaan. Daisy liikkuu kyllä paljon ja ponikin, varsa kuitenkin kuluttaa osan jo kasvamiseen, joten se pysyy tällä systeemillä sopivan painoisena, mutta poni on kyllä lihava ja se harmittaa minua. Kunhan saisi sen kärryille opetettua, niin pääsisi sitä ainakin kunnolla liikuttaa. Kuitenkin kun kaiken tekee yksin, niin onhan tuo ponin opettaminenkin tuskastuttavan hidasta, kun ei voi vain tyyliin lähteä "kärryt ponin perään ja menoksi". Vuokraaja/hoitaja ehdokkaista on vaan niiiiiiiiiiiiiiiin huonoa kokemusta, että ihan hevillä en semmoista edes enää ota.... Se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina..

20191031_113807.jpg

Toinen mistä voisi kirjoittaa on heinän laatu ja heinän toimittajat. Nyt yritin saada vähän pienempiä paaleja, mutta heinän laatu vaihtelee. :-( Isoja paaleja taas on niin vaikea käsitellä ilman koneita. Pikkupaaleille ei ole säilytystilaa, plääh. Vaikeaa on hevosen omistaminen välillä.

P.s. Kyllä on hankalaa muokata tänne sivuille kuvia!! Teksti ja kuvat hyppii minne sattuu! Yritän niitä korjailla!

2 kommenttia . Avainsanat: heinälaatikko, heinähäkki, vapaa heinä, slowfeeding, paddock paradise

Pitkästä aikaa!!

Keskiviikko 23.10.2019 klo 18:48 - Pilkkukuumeilija

Täällä ollaan!

Hengissä joo ja en ole unohtanut blogiakaan, vaan paljon on kaikkea näihinkin kuukausiin taas mahtunut. Ei ole ollut oikeastaan edes inspiraatiota kirjoittaa ja toisaalta aikaa.. Mä opiskelen kahta asiaa samaan aikaan, lastenohjaajaksi ja sosiaalipedagogiseksi koiratoiminnan ohjaajaksi, jälkimmäinen on siis lisäkoulutus ja ensimmäinen on ammatillinen koulutus. Olen siis sijaisvanhempi myös. Siitä tuon kipinän sainkin lähteä kouluttautumaan lastenohjaajaksi, koska haluan myös ammatillista näkökulmaa sijaisvanhempana toimimiseen. Olenkin ollut työharjoittelussa päiväkodissa, mutta se ei ole tavoitteenani, siis olla päiväkodissa töissä. Vaan enemmänkin tavoitteenani on olla kotoa käsin töissä, hoitaa lapsia ja tarjota näitä terapeuttisia palveluja eläimilläni sijoitetuille ja muille lapsille. Mulla on myös eläinavusteisen valmentajan tutkinto käytynä ja tämä sosped tutkinto on siihen ikäänkuin syventävä tutkinto. Valmistun joulukuussa tähän sospediin ja joskus ensi vuonna lastenohjaajaksi. Nyt on tuo lastenohjaajan tutkinto pari kuukautta paussilla. Kun ei vaan vuorokauden tunnit riittänyt opinnäytetyöhön, toisen tutkinnon opiskeluun, työharjoitteluun, sijaisvanhempana ja äitinä toimimiseen ja eläinten hoitoon. Tuli ehkä vähän liikaa ahnehdittua kerralla, mutta haaveena on vielä tämänkin jälkeen lisäkouluttautua. Tosin olen hieman huono opiskelijakin, kun jää kaikki aina vähän viime tippaan.. Niin tiedäpä nyt mitä tässä sitten tapahtuu. En vielä 37 -vuotiaanakaan oikein tiedä mikä musta tulee isona, tai tiedän että jotain lasten ja eläinten parissa, mutta millä tavalla ja millä tutkinnoilla niin en tiedä.. Hmmmm.....

Samaa päättämättömyyttä tai oman tieni etsimistä on ollut näiden eläintenkin kanssa. Mähän olen sopivasti syntynyt eläintenpäivänä 4.10. ja se on ollut eräänlainen tienviitta kai tiedostamatta ja enteellisesti mulle koko elämäni ajan. Mä rakastan ihan kaikkia eläimiä ihan hirveästi ja mulle aina kerääntyykin pieni eläintarha.. Joka sitten vähenee syystä taikka toisesta tai eläimet vaihtuu tai muuta. Paitsi ne kaikkein rakkaimmat, jotka on vieneet sydämen ihan pohjamutia myöten.

Mun ihana rakas australianpaimenkoirani piti lopetuttaa pidemmän sairastelun jälkeen tossa hetki sitten. Se oli vasta 4,5v. sillä oli D/D lonkat, LTV2, kertaalleen leikattu koukistajajänne, joka vaivasi vieläkin, mystinen pissavaiva jota oltiin tutkittu useaan kertaan, oli ultrattu, otettu verikokeita ja useita virtsanäytteitä ja kokeiltu virtsankarkailun estolääkettä minkään auttamatta. Sillä epäiltiin sisäistä kasvainta, mutta mä en lähtenyt enää enempää tutkimaan, koska Mindylla oli ihan hirveä eläinlääkärikammo ja jokainen eläinlääkärikäynti oli yhtä tuskaa. Mindyhan oli saanut myös hylätyn luonnetestistä ja sen hermorakenne oli heikko, se ei esimerkiksi voinut paimentaa koska pelkäsi mm. ankkoja ja lampaita ja tämä oli osaltaan syynä ettei vaikka niitä eläinlääkärikäyntejä kestänyt. Lisäksi koska sillä oli jatkuvia kipuja ja jatkuva stressi ja siihen liittyvää häiriökäyttäytymistä, niin uskon lopetuksen olleen sen kanssa ainoa oikea vaihtoehto. Tuntuu vaan, että on niin monta eläintä mennyt, vasta keväällä jouduttiin lopettamaan 6v. chihuahua hengitysvaikeuksien takia ja pari vuotta sitten 20v. amerikan paint ja kissakin.. Vaan yksi näistä menee ja porskuttaa vuodesta toiseen. Mun 11v. coton de tulear, Hipsu. Se oli mun henkisenä tukena Mindyn lopetuksessakin. En siinä tilanteessa halua läheisiä ihmisiä siihen tukemaan, vaan olla ihan rauhassa. Koskaan ei ole ollut toista koiraa mukana, mutta se tuntui nyt hyvältä etten joudu lähtemään eläinlääkäriltä taas yksin, kun menetyksiä on tässä useampiakin ollut. Se lohdutti jollain tavalla.

Samalla mä luovuin mun jäljellä olevista linnuista, 2 kyyhkystä ja 2 harlekiinipeippoa, kanit, jotka vasta tuli ja toisen hamstereista. Lähtivät siis uuteen kotiin. Jotenkin vain tuli sellainen tunne, että haluan nyt näistäkin luopua ja keskittyä jäljellä oleviin. Jäihän näitä tänne vielä, 2 koiraa, 2 kissaa, poni, hevonen ja minipossu. Vaan nämä myös riittää. Ja vanhus hamsteri jäi, vaan tuskinpa sekään kauaa enää elää. :-( Tämä ehkä vaikuttaa päättämättömältä ja sydämettömältäkin, todennäköisesti ilman Mindyn kuolemaa ratkaisu ei olisi ollut tämä. Vaan nyt on. Haluan keskittyä enemmän näihin kaviokkaisiin jatkossa ja Frediin, jonka kanssa käyn tätä sosped -koulutusta. Lisäksi Daimykin sai "virallisen" toimintaterapia ponin viran, kun meidän sijoitettu tarvitsee juuri ratsastusta motoriikan ja tasapainon vahvistukseen ja saatiin olla menemättä itse toimintaterapiaan, kun kotoa löytyy poni jolla ratsastaa. Sekin tuntuu toisaalta niin ihanalta, että näillä eläimillä joita on niin on jokin virka. Se että ne ei ole vaan kerätty jonnekin pihan perälle toimettomaksi ja muuten vaan, niillä on jokin merkitys, tehtävä, jokaisella. <3 Rakastan niitä kaikkia!! :-)

Semmoista pohdintaa pitkästä aikaa, ehkä jaksaa taas bloggailla useammin kun nämä pahimmat karikot ja ajanviejät on selvemmillä vesillä!

Ystävällisin terveisin Pilkkukuumeilija, eläinmama, pilkkujen mama, sijaisäiti, äiti, minä vaan

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vähän venähti, uusia juttuja, blogin kirjoittaminen, ajanhallinta, opiskelija, viime tipassa

Pilkkumanian uusin jäsen

Maanantai 5.8.2019 klo 19:14 - Pilkkukuumeilija

Pilkkumanian uusin jäsen esittelyssä

Viikonloppuna meille muutti 4,5v. pupu! Aivan ihana hermeliini/ rex mix. Lisäsin samalla esittelyn tästä myös pilkullisten esittelyyn näillä kotisivuillani, ja josta löytyy myös kuva joka oli myynti-ilmoituksessa myyjällä. Tämä ihana pilkkutaustainen kuva on siis myyjän ottama ja hänen luvallaan täälläkin julkaistu. Olin jo heti kuvan nähtyäni varma, että tämä kani muuttaa meille! Hiljaisessa kiireettömässä etsinnässä on ollut jo jonkin aikaa kani ja nyt sopiva yksilö löytyi! Meillä on ollut ennenkin kaneja, jotka on olleet sisäkaneja ja myös tallikaneja ja onpa ollut yksi ihana poikuekin, kun yksi pupuista olikin eri sukupuolta kuin mitä piti.. Tallikania en tällä kertaa halunnut, samasta syystä kun possukin on nyt "sisäpossu" ei tallipossu, eli niiden kanssa tulee seurusteltua enemmän ja näkee paljon enemmän ja oppii niiden tapoja. Jo samana iltana tämän Väiski -pupun muutettua meille saatiin nähdä hänen ihana kupin heittely -leikki! Aivan vastustamaton kaveri.

20190805_172218.jpg

20190805_175735.jpg

Väiski pääsi pian tutustumaan meidän Frediin. Fredi on kiltti ja tottelevainen ja kun olin tutustuttanut kanin Fredille ensin sylissäni niin päästin heidät yhdessä sängylle kuvattavaksi. Fredi oli koko ajan käskyn alla vielä varmuuden vuoksi, mutta eipä sillä muutenkaan kummoista riistaviettiä ole, niinkuin ei meidän muillakaan koirilla. Enemmän näen kanille uhkaksi meidän kissat ja niillä ei olekaan mitään asiaa nyt poikien huoneeseen, jossa kani asuu. Halusin samalla ottaa kuvia kanista ja meidän hamsterista ja koska ei ollut aiemmin mitään kokemusta näiden lajien tutustuttamisesta toisiinsa, olin varautunut jos tulee jotain. Kumpiakin meillä on ollut, kaneja vielä viime vuosinakin. Hamstereita on ollut viimeksi lapsuudessani ja silloin niitä oli useampiakin ja kasvatimme siskoni kanssa pari poikuettakin. Tämä hamsteri tuli meille vuosi sitten poikasena ja tajusin etten ollut tätä eläintä tänne vielä esitellytkään, joten Heimo hamsterin esittely löytyy nyt pilkuttomien esittelystä. Tämäkin on aivan ihana seurallinen pikku hamsu! On nämä niiiiiin söpöjä!! Ja ei ollut tosiaan hamsterin ja kaninkaan tutustumisessa mitään ongelmia, hamsteri oli todella kiinnostunut kanista ja kani väisti jos rupesi liian tuttavalliseksi. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy paljon muitakin kuvia jossa hamsteri ja kani on samassa kuvassa! :-)

20190805_175648.jpg

20190805_175621.jpg

20190805_180035.jpg

20190805_180239.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kani, pupu, hermeliinikani, rex kani, pieni, hamsteri, ystävykset, pilkkumania, pilkkuja

Hipsun 11v. syntymäpäivät

Sunnuntai 28.7.2019 klo 17:37 - Pilkkukuumeilija

Tänään on Hipsun 11 -vuotis synttärit!

Hipsu on siis coton de tulear. Lue rodusta lisää tästä; http://cotondetulear.fi/

20190728_161337.jpg

Hipsu ei ole koskaan oikein ollut kovin rotutyypillinen, niinkuin ei ole oikein muutkaan minun koirat olleet.. Tässä koirassa suloinen olemus todellakin pettää.. Hipsun pitäisi olla rotukuvauksen mukaan: "Luonne: Iloinen ja tasapainoinen, hyvin seurallinen ihmisten ja toisten koirien parissa, sopeutuu erinomaisesti kaikenlaisiin elämänmuotoihin. Coton de tulearin luonne on rodun tärkeimpiä erityispiirteitä." No, meidän Hipsu on ollut pennusta asti hyvin arka, mm. agilitytreenit jätettiin aikoinaan, kun se hallissa vaan "jäätyi" kun kuuli muiden koirien ääniä sermin takaa, eikä kyennyt peloltaan etenemään yhtään. Se on myös ollut aina aikamoinen rähjääjä, varmaankin arkuutensa vuoksi. Se ei yleensä tykkää vieraista ja saattaa hyvinkin purra. Toisaalta pitkän tutustumisen ja lahjonnan avulla kyllä yleensä myös hyväksyy ne vieraatkin. Vieraiden aikuisten koirien kanssa ei yleensä tule toimeen (rähjää). Vaan kaikki maailman koira, kissa, possu, ankka, kana, ym. VAUVAT on vienyt aina sen sydämen, Hipsu tosiaan hoivaa ja rakastaa kaikkia itseään pienempiä täydellä cottonin pikku sydämellä. <3 Toki omaa perhettään kohtaan on todella uskollinen ja kaikkien oman perheen eläinten kanssa tulee mainiosti toimeen eipä sitä muuten tälläisessä eläinlaumassa voisi pitääkään. Hevostallissa tosin en Hipsua pidä mukana ettei tallota jalkoihin vaikkei se räksytäkkään hevosille mutta silti en luota etteikö sille jotain voisi sattua isojen eläinten kanssa.

20190728_163823.jpg

20150811_134840.jpg

20160706_124056.jpg

20190728_163755.jpg

20161103_211429-1.jpg

20170214_134134.jpg

20170211_160906-1-1.jpg

20170215_105331-1.jpg

20170221_151743.jpg

20170228_074011.jpg

20180210_202257.jpg

20180109_210449.jpg

20190303_104236.jpg

20181219_111231.jpg

Hipsulla on kuitenkin hyvä rakenne ja se ei ole koskaan sairastanut mitään vakavasti. Ollut todella terve koira! Luonteensa vuoksi en ole sitä käyttänyt näyttelyissä, koska se stressaisi sitä valtavasti ja siten se ei ole sopinut jalostukseen, vaikka onkin täyden kympin koira ihan kotikoirana. Hipsulta on nyt vanhojen päivien kunniaksi ajettu turkki pois ja saa nauttia lyhyessä karvassa eläkepäivistään ilman jatkuvaa turkin hoitoa (vaikka se varsin mallikkaasti on antanut sen aina hoitaa!).  Hipsu on nähnyt valtavasti kaikkea elämänsä aikana ja rohkaistunutkin todella paljon pentuajoista, mutta kyllä siitä sen tietää että epävarma on ja osoittaa sen yleensä rähjäämisenä, ylenpalttisella haukkumisella. Sen elinaikana on ollut ja menetetty koirasusi -narttu Susie, newfoundlandinkoira uros Nalle, chihuahuat Kisu ja Dumle, kissa Viiru, lampaita, ankkoja, pari minipossua ja muutama hevonen. Näiden kaikkien kanssa se on ollut ja elänyt ja jäänyt vielä elämään ja selviämään surusta kun muut on jo menneet.. :-(  Mukana se on ollut myös mun ainoassa raskaudessa ja näkemässä kun vauva tuli kotiin ja hoivaamassa sitä kun poika kasvaa isommaksi. Nähnyt kun on tullut sijoitettu lapsi ja niiiin monessa muussa arjessa ja elämän myllerryksessä.  Parhaimmillaan se on ehdottomasti kotona tuttujen ihmisten kanssa ja eläin -ja ihmisvauvojen kera!! <3 toivottavasti meillä on vielä monen monta vuotta tämän ihanan valkoisen karvapallon kanssa!! <3 <3 <3

Mulla on varmaan miljardi kuvaa Hipsusta, mutta pyrin nyt laittamaan joitain kivoja Hipsusta kertovia kuvia vuosien varrelta! :-)

Terveisin Ihmisäitee eli Pilkkukuumeilija

           

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Coton de tulear, koira, 11- vuotias, synttärit, koirasynttärit, pilkkumania, koiravanhus, kaiken nähnyt

Pilkkujen koulutusta ja vähän kotioloista

Sunnuntai 21.7.2019 klo 19:16 - Pilkkukuumeilija

Pilkkujen koulutusta kotona ja muualla ja missä me oikein asutaan

Meillä on siis kahden hehtaarin pientila Päijät-Hämeessä, jossa hevosille on oma pihatto. Pihatto on säädösten mukainen, reilun kokoinen n. 25 neliötä (eli reilu puolet isompi, kuin mitä säädökset vaatii tämän kokoisille hevoselle ja ponille, toki saa sitten mahtumaan lisää hevosia tarvittaessa.... ;-)). Normaalitalleista poiketen sinne on laitettu reilusti enemmän ikkuna-alaa (lähes rikkoutumattomasta kirkkaasta polykarbonaattilevystä, ei lasista!), kuin missään aiemmin näkemässäni tallissa. Tämä tuo talliin valoa ja hevoset viihtyy siellä paremmin, kun näkevät ulos ja tuntevat olevansa turvassa. Etenkin näin pienessä tallissa, jossa on vain 2 hevosta olen todennut tämän erittäin hyväksi talliratkaisuksi. Pohjalla on todella paksu kuivikekerros, jota en pidä patjana koko talvea, vaan siivoan suurimmat sotkut usein pois. Kaikki tehdään käsityöllä ja patjan siivoaminen kesällä olisi aika urakka ilman koneita.

20190623_103629.jpg

20190623_1036322.jpg

Tarha toimii kesällä myös laitumena, mutta ei ole niin rehevä kuin isot lannoitetut laitumet, koska siellä oleskellaan normaalisti myös talvella. Tarha on noin puoli hehtaaria, josta osa on peltopohjaa, pieni osa hiekkaa ja loppuosa metsää. Se kuluttaa kavioita hyvin ja pitää kaviot kunnossa. Hevosilla on myös enemmän tekemistä tämmöisessä tarhassa, jossa on tilaa laukata ja metsä tuo hyvää vaihtelua. Pyrin pitämään hevosilla vapaan heinän, mutta se riippuu lopulta siitä kuinka lihavaksi poni tulee tällä systeemillä. Onneksi Daisy on hyvin liikkuvainen varsa ja laittaa liikettä myös poniin. Ja kunhan saadaan poni ajo-opetettua saataisiin sille lisää liikuntaa muutenkin järjestettyä.

20190621_161436.jpg

20190621_140206.jpg

20190713_181619.jpg

20190713_181742.jpg

Koulutan kaikkia eläimiäni naksutinkoulutuksella, se on mielestäni ollut paras kaikkeen tekemiseen. Olen opettanut tällä tavalla varsojen jalkojen nostoa, varusteisiin totuttamista, ratsastajaa selkään, koirille ja possuille temppuja jne. Käytän lisäksi myös ns. säkittämistä, eli eri asioihin siedättämistä (jossa käytän myös naksutinkoulutusta), näin etenkin hevonen tottuu hyvin muovipusseihin, pressuihin, suihkepulloihin jne.. Ja on mulla yksi salainen ase, joka ei normaalisti ehkä tähän positiiviseen naksutinkoulutukseen kuulu, ja jota en käytä hevosilla, eli suihkepullo jossa on vettä. Koiriin ja possuun se on ollut erityisen hyvä EI -sanan tehostaja, kun possu on aika jääräpää ja esim. leikkaamattoman uroksen päähän ei välttämättä mene yksinkertaisinkaan asia jos nartulla on juoksut, tällöin pelkkä vesipullon näkeminen on meillä jo monesti auttanut. Toki ihan jääräpäihin tuskin edes tehoaisi. Ja hevosiin en käytä, koska niillä suihkepulloon olisi tarkoitus ihan tottua, jotta esim. ötökkämyrkkyjen ja showshinen suihkiminen sujuisi helpommin! Naksutinkoulutuksessa on tärkeää opettaa ns. luovuttaminen, eli taskulle ei tulla ilman lupaa. Meillä tämä on Daimyn kanssa vielä vaiheessa, kun sillä esiintyi näykkimistä jo meille tullessaan. Vaan hyvin on nopea oppimaan!

20190713_184510.jpg

Pidän itse hyvin luonnonmukaisesta menosta, kengättömyys ja kuolaimettomuus on lähellä sydäntä. En toteuta näitä kuitenkaan niin, ettenkö kokeilisi mitään muuta. Ja yleensä opetan varsan kyllä kuolaimiinkin, kun ei sitä koskaan elämässä tiedä mitä tapahtuu ja joihinkin kilpailuihin ei ole edes asiaa ilman kuolaimia. Olen enemmän westernhenkinen ja oman tieni kulkija, en edusta mitään tiettyä lajia, enkä kilpaile. Joskus nuorena tyttönä olen joissain tallin omissa kisoissa pyörähtänyt ja näyttelyissä enemmänkin. En tähänkään sano, ettenkö vielä kilpailisi pienimuotoisesti joskus, mutta se ei ole oman tekemiseni pääasia! Ihan parasta on minusta vain viettää aikaa eläinten kanssa maasta käsin, rapsutella, kouluttaa ja kuunnella mitä niillä on sanottavaa. <3

20190721_172236.jpg20190721_173251.jpg

20190721_172058.jpg

20190721_172931.jpg

20190721_172831.jpg

20190721_1730560.jpg

Terv. Ihmisäiteee, pilkkujen ja pilkuttomien kouluttaja ja ystävä :-)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koulutus, naksutinkoulutus, pihatto, pientila

Pilkkuja, pilkkuja, joka puolella pilkkuja

Keskiviikko 17.7.2019 klo 19:56 - Pilkkukuumeilija

Pilkkuhankintoja osa 1.

Tähän varmaan tulee vielä jatko-osia koko loppuelämäni ajan, mutta aloitetaan nyt tästä.. Viimeiset hankintani, jos pilkkueläimiä ei lasketa lukuun, niin tulee tässä. Sateenvarjoni oli jo ihan loppuunkäytetty ja roskiskamaa, joten uuden sateenvarjon hankinta tuli ajankohtaiseksi. Ja tietenkin halusin sen olevan polka dot kuosia. Kriteerinä oli, että se on valkoinen mustilla pilkuilla. Ei ollutkaan mikään ihan helppo homma löytää tälläistä! Suurin osa kun oli sinisiä, punaisia ja vaaleanpunaisia tai jotain muuta vastaavaa. Googlea tuli kovasti selattua ja etsittyä vaikka millä hakusanoilla. Löytyihän sitten viimein Kauneuden Karkkikaupasta oikein passeli ja nätti kriteereihini sopiva sateenvarjo.

20190717_185806.jpg

Ei tarpeellisin hankinta, mutta muuten vaan sattui löytymään ihana Samsonite Disney dalmatian reppu!! Tämä oli tälläinen "pakko saada" hankinta! Tämä on lähinnä nuorille aikuisille tarkoitettu, vähän pieni arkikäyttöön.  Vaan onpahan nyt sitten tälläinenkin! On kuitenkin jo lähes kaikkialta loppuunmyyty, ilmeisen suosittu ollut! Sarjaan kuului ainakin vielä matkalaukku, lompakko ja meikkipussi tms.

20190717_190546.jpg

Sitten tulikin etsittyä talvisaappaita.. Ei ehkä nyt ihan tarpeellisin hankinta tämäkään juuri nyt tähän kesään, mutta koska olin jo kauan aikaa sitten löytänyt Lola Ramonan ihanat kengät, mutta todennut niiden olevan aika suolaisen hintaisia.. niin kun Spartoolla huomasin sattumalta jopa -50% alennukset, niin tämmöiset ihanuudet tarttui ostoskoriin.. Pääsee nyt vielä kaappiin odottamaan käyttökelejä, jotka nyt toivottavasti ei kuitenkaan ihan vielä ole tulossa. Kenkien mukana tuli lisäksi aivan ihanan syötävän suloinen kenkälaatikko, jonka jätin myös odottamaan uusiokäyttöä tavallisen roskiin heittämisen sijaan! Nähtäväksi jää millaiset kengät on käytössä.

P.s. Onneksi/ toivottavasti mieheni ei lue tätä blogia, hänen mielestään kun mitkään näistä ei olisi ollut tarpeellisia hankintoja.. vaan kunhan näitä saa salaa vähän aikaa käytettyä, niin voi vaan sanoa hänelle: "Ai nää? Nämä on nää vanhat, mitä en ole vaan käyttänyt vähään aikaan!" Miehet, ne miehet. Pitää säästää vähän miesparan tunteita, vähän niinkuin silloin kun hevoset tuli vaan hoitoon..  Kunnes paljastin eikun omiahan ne nyt on, kun olin jo ehtinyt luvata etten koskaan enää hanki omia hevosia!! ;-D :-D Se on jo kokonaan toinen tarina.. Ehkäpä tuo on jo 15 vuodessa ehtinyt tottua, ehkä...

Terv. Pilkkuhulluuden piikkiin nämäkin ostokset

20190716_090807.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pilkkuja, pilkkumania, polka dot, lola ramona, Spartoo, disney samsonite dalmatian reppu, kauneuden karkkikauppa, polka dot sateenvarjo

Vanhemmat kirjoitukset »